Luku 17 Suuri lama, kultakausi ja globaali finanssikriisi

Rikkaiden maiden elintason nousu on ensimmäisen maailmansodan jälkeen keskeytynyt kolmeen otteeseen. Nämä taantuman ja epävakauden ajanjaksot ovat opettaneet taloustieteilijöille paljon talouden toiminnasta

• Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen historia voidaan jakaa kolmeen aikakauteen: iloinen 20-luku ja suuri lama, kapitalismin kultakausi ja stagflaatio sekä 2000-luvun suuri vakaantuminen ja sen päättyminen finanssikriisiin.
• Jokainen näistä kausista loppui rysähtäen: vuonna 1929 pörssit romahtivat, vuonna 1973 voittojen ja investointien pitkä lasku huipentui öljykriisiin, ja vuonna 2008 iski finanssikriisi. Rysähdykset kertoivat siitä, että taloutta ohjanneet instituutiot olivat epäonnistuneet.
• Kapitalismin kultakaudella rakennettiin uusia instituutioita ratkaisemaan suuren laman aiheuttaneita kokonaiskysynnän ongelmia. Vahvemmat ammattiliitot ja julkisesti rahoitettu sosiaalivakuutus saivat tuottavuuden ja investoinnit nopeaan kasvuun sekä vähensivät eriarvoisuutta.
• Kultakausi päättyi kuitenkin kannattavuuden, investointien ja tuottavuuden kriisiin ja sitä seuranneeseen stagflaatioon.
• Kultakautta seurasi uudenlainen politiikka, joka nosti voitot taas suuriksi ja painoi inflaation alas mutta lisäsi eriarvoisuutta. Investoinnit ja tuottavuus eivät enää kasvaneet kultakauden tahtiin. Siksi taloudessa syntyi herkästi velkavetoisia rahoitusbuumeja. Yksi niistä joudutti vuoden 2008 globaalia finanssikriisiä.

Varhain helmikuun 7. päivän aamuna vuonna 2009 palomiehet alkoivat asettua asemiin eri puolille Victorian osavaltiota Australiassa. Australialaiset muistavat tuon päivän nykyisin ”mustana lauantaina”: pensaspalot tuhosivat 400 000 hehtaaria maata ja 2 056 kotia ja vaativat 173 ihmishenkeä.

Palokunnat valmistautuivat työhön, vaikkei yhtään palohälytystä ollut tullut. Victorian kaikki palomiehet oli komennettu liikkeelle, koska McArthurin metsäpaloindeksi oli edellispäivänä noussut yli silloisen enimmäisarvonsa sadan. Jos indeksi on yli 50, se kertoo ”äärimmäisestä” palovaarasta. Sadan ylittävä lukema merkitsee ”katastrofaalista palovaaraa”. Helmikuun 6. päivänä 2009 indeksilukema oli 160.

Palojen syttymisestä syytettiin milloin ketäkin ja käräjöitiin kiivaasti. Perustettiin jopa kuninkaallinen tutkintakomissio selvittämään, kuka tai mikä oli aiheuttanut Australian pahimman luonnonkatastrofin. Mahdollisia syitä riitti: salamaniskut, maatalouskoneista lähteneet kipinät, vialliset sähköjohdot ja jopa tuhopoltto.

Musta lauantai ei kuitenkaan johtunut yhdestä kipinästä tai salamaniskusta. Pieniä maastopaloja syttyy kipinöistä päivittäin, ja sinäkin päivänä oli tutkintakomission mukaan syttynyt 316 erillistä ruohikko-, pensas- tai metsäpaloa. Onnettomuus ei saanut alkuaan pistemäisistä tulipaloista vaan olosuhteista, joiden vuoksi helposti sammutettavat pensaspalot roihahtivat tuhoisaksi liekkimereksi.

Joskus pienillä syillä on suuret seuraukset. Luonnonilmiöistä samalla tavalla syntyvät maanvyöryt. Sähköverkoissa yhden solmun häiriö ylikuormittaa muita solmuja ja laukaisee vikojen ja sähkökatkosten sarjan.¹

Pienet syyt ja suuret seuraukset tunnetaan taloustieteessäkin. Mekanismi on tuttu muun muassa 1930-luvun suuresta lamasta ja vuoden 2008 globaalista finanssikriisistä.

suuri lama

1930-luvun ajanjakso, jona tuotos ja työllisyys supistuivat jyrkästi monissa maissa. Englanniksi Great Depression.

globaali finanssikriisi

Kriisi alkoi vuonna 2007, kun asuntojen hinnat romahtivat Yhdysvalloissa. Romahduksen seurauksena subprime-asuntolainoista johdettujen arvopapereiden hinnat laskivat. Hinnanlasku herätti laajalti epäilyksiä yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten pankkien maksukyvystä, sillä ne olivat ostaneet näitä arvopapereita lainavaroin. Seuraukset tuntuivat kautta maailman, sillä maailmankauppa hidastui selvästi. Valtiot ja keskuspankit turvautuivat kriisissä laajamittaiseen vakautuspolitiikkaan. Englanniksi global financial crisis.

kapitalismin kultakausi

Nopean tuottavuuskasvun, korkean työllisyyden ja vakaan inflaation kausi toisen maailmansodan lopusta 1970-luvun alkuun. Englanniksi golden age (of capitalism).

Taantumat kuuluvat kapitalistiseen talouteen, mutta ne johtavat harvoin talouden pitkäaikaiseen supistumiseen. Sitä estävät talouden itseään korjaavat mekanismit ja valtion taitava väliintulo:

• Kotitaloudet varautuvat ennalta, mikä pikemminkin hillitsee kuin vahvistaa sokkeja (luku 13).
• Valtio antaa automaattisten vakauttajien toimia (luku 14).
• Valtiot ja keskuspankit lievittävät sokkeja luomalla talouteen vaimentavia takaisinkytkentöjä vahvistavien sijaan (luvut 14 ja 15).

Satunnaisesti taloudessa kuitenkin syttyy katastrofi kuin Australiassa mustana lauantaina. Paneudumme tässä luvussa kolmeen vuosisadan mittaan puhjenneeseen kriisiin, jotka katkaisivat elintason ainutlaatuisen kasvun rikkaissa maissa. Ne ovat 1930-luvun suuri lama, kapitalismin kultakauden loppu 1970-luvulla ja vuoden 2008 globaali finanssikriisi.

Globaali finanssikriisi yllätti kotitaloudet, yritykset ja valtiot. Vähäpätöiseltä vaikuttanut ongelma Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden katvealueella sai asuntojen hinnat syöksyyn, laukaisi kaikkialle maailmaan ulottuneen velanmaksuhäiriöiden ketjureaktion ja romahdutti teollisuustuotannon ja maailmankaupan.

Taloustieteilijät ja historiantutkijat näkivät vuoden 2008 tapahtumissa pelottavia yhtymäkohtia vuoteen 1929, jona suuri lama alkoi. He alkoivat seurata levottomina liki tuntematonta Baltic Dry -indeksiä (BDI), joka mittaa raudan, kivihiilen, viljan ja muiden raaka-aineiden rahtihintoja. Kun maailmankauppa vilkastuu, joidenkin raaka-aineiden kysyntä kasvaa reippaasti. Rahtauskapasiteetin tarjonta on kuitenkin joustamatonta, joten rahtihinnat nousevat ja indeksi niiden myötä. Vuodesta 1985 lähtien julkaistu BDI-indeksi saavutti tähänastisen huippunsa toukokuussa 2008. Kun maailmankauppa tyssää, käy päinvastoin: joulukuussa 2008 indeksi oli laskenut 94 prosenttia ja saanut siksi moninkertaisen määrän seuraajia. Lasku kertoi heille, että tuhansien kilometrien päässä kriisin alkupisteestä, Arizonan ja Kalifornian varattomista asuntovelallisista, sadan miljoonan dollarin jättimäiset rahtialukset seisoivat tyhjinä satamissa.

Vuonna 2008 taloustieteilijät muistivat suuren laman opetukset.² He rohkaisivat poliittisia päättäjiä kautta maailman ryhtymään laajalla rintamalla toisiaan täydentäviin toimenpiteisiin, jotta kokonaiskysyntä ei romahtaisi eikä pankkijärjestelmä luhistuisi.

Taloustieteilijät ovat kuitenkin osaltaan vastuussa myös niistä politiikkatoimista, jotka kasvattivat kriisin todennäköisyyttä. Koska rahoitusmarkkinat ja muutkin markkinat olivat toimineet 30 vuotta vakaasti vailla sääntelyä, osa taloustieteilijöistä erehtyi ajattelemaan, etteivät ne voisikaan muuttua epävakaiksi. Vuoden 2008 tapahtumat osoittavat myös sen, että historian unohtaminen voi johtaa kriisiin.

subprime-velallinen

Lainanhakija, jonka luottokelpoisuus on heikko ja luottoriski suuri. Englanniksi subprime borrower. Katso myös: subprime-laina.

vahvistava takaisinkytkentä

Kehityskulku, jossa ensimmäinen muutos sysää liikkeelle sarjan uusia, ensimmäistä voimistavia muutoksia. Englanniksi positive feedback (process). Katso myös: vaimentava takaisinkytkentä.

Miksi pieni ongelma Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla sysäsi globaalin talouden katastrofin partaalle?

• Kuiva aluskasvillisuus. Pääomamarkkinat olivat kansainvälistyneet nopeasti, jos mittarina käytetään kansalaisten omistamien ulkomaisten varojen määrää (lukuja luvussa 18). Myös pankkitoiminta oli globaalistunut. Kansainväliset pankit kasvattivat sääntelemätöntä antolainausta, ja osa siitä kanavoitui asuntolainoiksi yhdysvaltalaisille subprime-velallisille.
• Kipinä. Yhdysvalloissa, Ranskassa, Saksassa, Isossa-Britanniassa ja muualla pankit olivat käyttäneet runsaasti velkarahaa, joten niiden nettovarallisuus oli vähissä. Kun asuntojen hinnat laskivat, pankeista tuli nopeasti maksukyvyttömiä.
• Vahvistavat takaisinkytkennät. Pelko levisi kautta maailman, ja asiakkaat peruivat tilauksia. Kokonaiskysyntä romahti. Liiallisuuksiin mennyt velkavivutus horjutti vakautta yhä vaarallisemmin, koska monikansalliset pankit olivat toisistaan riippuvaisia ja rahoitusmarkkinoilla huimia rahamääriä saattoi siirtää sekunneissa.
• Omahyväiset poliittiset päättäjät. Useimmat poliittiset päättäjät ja heitä neuvoneet taloustieteilijät uskoivat, että finanssiala pystyi sääntelemään itse itseään. Baselissa toimiva Kansainvälinen järjestelypankki BIS, kaikkien keskuspankkien kansainvälinen keskuspankki, antoi pankkien valita omavaraisuusasteen varsin vapaasti. Pankit saivat arvioida varoihinsa liittyvää riskiä omilla malleillaan. Ne saattoivat täyttää kansainväliset omavaraisuusvaatimukset aliarvioimalla varojensa riskipitoisuutta ja siirtämällä riskipitoiset varansa varjopankkeihin, jotka olivat niiden omistuksessa mutta pankkisäännösten ulkopuolella. Kaikki oli täysin laillista. Monet taloustieteilijät uskoivat kriisin alkuun asti, että taloudellinen epävakaus kuului menneisyyteen. He olivat kuin palomiehiä, jotka katselevat metsäpaloindeksin kipuamista katastrofilukemiin tekemättä mitään, koska eivät usko tulipalon mahdollisuuteen.

Vuonna 1666 Lontoon pormestari hälytettiin tutkimaan kaupungissa äskettäin syttynyttä tulipaloa. Tuli olisi saatu hallintaan, jos ylipormestari olisi antanut purkaa lähimpänä sijaitsevat talot. Hän piti kuitenkin palon leviämisen riskiä pienenä ja pelkäsi, että purettavien talojen omistajat vaatisivat kalliita korvauksia. Palo ryöstäytyi käsistä ja tuhosi lopulta suurimman osan kaupungista. Onnettoman pormestarin tavoin 2000-luvun poliittiset päättäjät vieroksuivat rahoitussektorin sääntelyä, koska se olisi vähentänyt kannattavuutta. He eivät tajunneet, että sääntelemätön rahoitussektori aiheuttaisi taloudelle paljon suurempia kustannuksia.³

Jotkut myönsivät jälkikäteen luottaneensa perusteettomasti talouden vakauteen. Yhdysvaltain keskuspankkia vuosina 1987–2006 johtanut Alan Greenspan tunnusti virheensä Yhdysvaltain edustajainhuoneen kuulemistilaisuudessa.

Miten taloustiede hyödyntää empiriaa ”Tein virheen”

Yhdysvaltalaisen Lehman Brothers -investointipankin romahtamisesta oli kulunut muutama viikko, kun Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan myönsi 23.10.2008 erehtyneensä uskossaan: yltyvä finanssikriisi oli osoittanut, etteivät vapaat, kilpailulliset markkinat takaakaan rahoitusjärjestelmän vakautta. Yhdysvaltain edustajainhuoneen valvontakomitean puheenjohtaja Henry Waxman kuulusteli Greenspania kuulemistilaisuudessa:

Waxman

Missä teitte virheen?

Greenspan

Oletin virheellisesti, että pankkien ja muiden organisaatioiden oman edun tavoittelu pystyisi parhaiten suojelemaan niiden osakkeenomistajia ja pääomaa. – – Ongelma on, että meillä näytti olevan luja rakennelma, oikea markkinakilpailun ja vapaiden markkinoiden tukipilari, mutta se romahtikin. Se järkytti minua. En vieläkään käsitä täysin, miksi niin kävi. Kun ymmärrän, missä romahdus tapahtui ja miksi, luonnollisesti muutan näkemyksiäni. Jos tosiasiat muuttuvat, muutan näkemyksiäni.

Waxman

Uskoitte, että [siteeraa Greenspania] ”vapaat, kilpailulliset markkinat ovat ylivoimaisesti paras tapa talouden järjestämiseen. Sääntelyä on kokeiltu, mutta se ei ole koskaan toiminut”. Teillä on valta estää vastuuttomia lainanantokäytäntöjä, jotka johtivat subprime-lainakriisiin. Monet neuvoivat teitä tekemään niin. Oletteko tehnyt päätöksiä, joita kadutte?

Greenspan

Olen. Olen havainnut virheen…

Waxman

Olette havainnut virheen?

Greenspan

Olen havainnut virheen mallissa, joka niin sanoakseni määrittelee, miten maailma toimii.

Waxman

Näkemyksenne maailmasta ei siis ollut oikea eikä toimiva.

Greenspan

Nimenomaan. Juuri siksi olin järkyttynyt. Minusta malli oli toiminut yli 40 vuotta poikkeuksellisen hyvin.

Finanssikriisin alkuvaiheissa kesällä ja syksyllä 2008 hallitusten, keskuspankkien ja yliopistojen talousviisaat päättelivät, että kriisi johtui kokonaiskysynnästä ja pankkien konkursseista. Monet kriisiajan tärkeimmistä poliittisista päättäjistä olivat suureen lamaan perehtyneitä taloustieteilijöitä ja sovelsivat siitä ammennettuja opetuksia: piti alentaa korkoja, parantaa pankkien likviditeettiä ja kääntää julkinen talous alijäämäiseksi. Marraskuussa 2008 G20-maiden huippukokouksen alla Washingtonissa Ison-Britannian pääministeri Gordon Brown antoi lausunnon: ”Meidän on yhdessä tunnustettava, että nyt tarvitaan yhteistä linjaa raha- ja finanssipolitiikassa. Asialla on kiire. Jos toimimme nyt, voimme saada kasvun taas käyntiin kaikissa talouksissa. Toimettomuus tulee kalliimmaksi kuin mikään toimenpide.”

Finanssikriisin ensimmäisinä kymmenenä kuukautena teollisuustuotanto romahti yhtä pahasti kuin suuressa lamassa (vertaile tammikuuta 1930 ja tammikuuta 2009 kuviossa 17.1a). Jotain oli kuitenkin opittu: vuonna 2008 raha- ja finanssipolitiikkaan panostettiin enemmän ja päättäväisemmin kuin vuonna 1930. Tämä näkyy kuvioista 17.1b ja 17.1c.

17.1 Kolme talouden aikakautta

Kehittyneissä eli rikkaissa maissa – kuten Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa – tuotoksella asukasta kohti mitattu elintaso on sadassa vuodessa kuusinkertaistunut. Samana ajanjaksona työaika on supistunut. Matka tähän merkittävään taloudelliseen onnistumiseen ei ole ollut kivuton.

kokonaiskysyntä

Kansantalouden kulutuksen osatekijöiden summa, joka vastaa bruttokansantuotetta: Y = C + I + G + X – M. Kokonaiskysyntä mittaa sitä, kuinka paljon kansantalouden tuottamille tavaroille ja palveluille on yhteensä kysyntää eli kuinka paljon tuloja niihin käytetään. Englanniksi aggregate demand. Katso myös: kulutus (C), investoinnit (I), julkiset menot (G), vienti (X), tuonti (M).

tarjontapuoli (kansantalous)

Miten työvoimaa ja pääomaa käytetään tavaroiden ja palveluiden tuottamisessa. Tarjontapuolta kuvataan työmarkkinamallilla (jota sanotaan myös palkanasetantakäyrämalliksi ja hinnanasetantakäyrämalliksi). Englanniksi supply side. Katso myös: kysyntäpuoli (kansantalous).

suuri vakaantuminen

Viittaa 1980-luvulta vuoden 2008 finanssikriisiin kestäneeseen kauteen, jolloin kokonaistuotos vaihteli kehittyneissä talouksissa vain vähän. Termiä ehdottivat taloustieteilijät James Stock ja Mark Watson, ja sen toi yleiseen käyttöön Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja Ben Bernanke. Englanniksi great moderation.

Luvuissa 1 ja 2 kerrottiin, miten nopea kasvu alkoi. Kuvioissa 13.2 ja 13.3 vertasimme vuosilta 1921–2011 laskettua pitkän aikavälin keskimääräistä kasvua suhdannesykleihin, jotka kestävät 3–5 vuotta.

Tässä luvussa perehdymme kolmeen talouden aikakauteen. Jokainen kausi alkaa hyvillä vuosilla (vaaleanharmaa tausta kuviossa 17.2), joita seuraavat huonot vuodet (tummanharmaa tausta):

• 1921–1941. Ensimmäisen kauden määrittelee suuri lama. Keynes sai siitä virikkeen kokonaiskysynnän käsitteelle, joka on nykyään taloustieteen opetuksen ja talouspolitiikan perusvälineitä.
• 1948–1979. Kultakausi on saanut nimensä 1950- ja 1960-lukujen taloudellisesta menestyksestä. Kausi päättyi 1970-luvulla kannattavuus- ja tuottavuuskriisiin. Taloustieteen opetuksen ja talouspolitiikan painopiste siirtyi kokonaiskysynnästä tarjontapuolen ongelmiin, kuten tuottavuuteen ja yritysten markkinoille tuloa tai markkinoilta poistumista koskeviin päätöksiin.
• 1979–2015. Tänä aikakautena koko maailman yllätti kansainvälinen finanssikriisi. Suuren vakaantumisen aikana, kun talous kasvoi vakaasti ja politiikka näytti päällisin puolin onnistuneelta, harva ymmärsi huolestua velkavetoisen talouskasvun kriisialttiudesta.

Ensimmäisen ja kolmannen aikakauden loppuun viitataan kriiseinä, koska kausiin osui epätavallinen vaan ei ainutkertainen mullistus, joka poikkesi talouden normaaleista nousuista ja laskuista. Toisella kaudella kultakausi päättyi, kun normaalina pidetty tilanne väistyi ja tilalle tuli jotain aivan muuta. Ikävät yllätykset kunkin kauden lopussa ovat monissa suhteissa erilaisia, mutta yhteistä niille ovat vahvistavat takaisinkytkennät. Ne moninkertaistivat tavanomaisten sokkien vaikutuksia, jotka olisivat jääneet muissa oloissa lievemmiksi.

Mitä kuviossa 17.2 näkyy?

• Tuottavuuden kasvu. Talouden menestyksestä saa käsityksen tarkastelemalla, miten yrityssektorin tuottavuus tuntia kohti kasvaa. Tuottavuuden kasvu painui suuren laman aikana, kultakauden päättyessä vuonna 1979 ja finanssikriisin jälkeen. Kapitalismin kultakausi sai nimensä tuottavuuden poikkeuksellisesta kasvusta. Siniset katkoviivat kuvaavat tuottavuuden keskimääräistä kasvua kunakin kautena.
• Työttömyys. Työttömyysaste oli suuren laman kautena korkea. Kultakauden menestyksestä kertovat alhainen työttömyys ja tuottavuuden nopea kasvu. Kultakauden loppu aiheutti työttömyyspiikkejä 1970-luvun puolivälissä ja 1980-luvun alussa. Suuren vakaantumisen kautena työttömyys aleni alenemistaan jokaisessa suhdannepohjassa mutta nousi taas finanssikriisissä.
• Tuloerot. Kuvio 17.2 kertoo myös Yhdysvaltain tuloeroista. Mittarina on väestön rikkaimman prosentin osuus tuloista. Rikkain prosentti sai 1920-luvun lopussa juuri ennen suurta lamaa lähes viidenneksen tuloista. Osuus supistui sen jälkeen tasaisesti, kunnes kultakauden lopussa tapahtui käänne, jonka lopuksi osuus palasi 1920-luvun tasolle.

Olemme todenneet, että kapitalistisissa talouksissa teknologia on kehittynyt jatkuvasti, koska yrityksillä on kannustimet uuden teknologian käyttöönottoon. Yrittäjät arvioivat saatavilla olevia voittoja verojen jälkeen ja päättävät niiden perusteella investoinneista päästäkseen kilpailijoidensa edelle. Kun yrittäjät päättävät investoida uusiin, teknologialtaan kehittyneisiin koneisiin ja laitteisiin, tuottavuus kasvaa. Kuvio 17.3 esittää pääomakannan kasvuvauhtia ja voittoastetta yhdysvaltalaisyrityksissä (rahoitussektoria lukuun ottamatta) ennen ja jälkeen verojen.

Kuviosta 17.3 voi havaita, että pääomakannan kasvu ja yritysten kannattavuus kulkevat käsi kädessä. Luvussa 14 opimme, että investoinnit riippuvat siitä, millaiset odotukset toimijoilla on voitoista verojen jälkeen. Odotuksiin vaikuttaa se, miten kannattavuus on viime aikoina kehittynyt. Kun yritykset tekevät investointipäätöksen, kestää aikansa, ennen kuin uusi pääomakanta on valmiina käyttöön.

voittojen todellinen veroprosentti

Lasketaan vähentämällä voittoasteesta ennen veroja voittoaste verojen jälkeen ja jakamalla erotus voittoasteella ennen veroja. Osamäärä kerrotaan tavallisesti sadalla ja ilmoitetaan prosentteina. Englanniksi effective tax rate on profits.

Kannattavuus elpyi vuoden 1929 pörssiromahduksen ja vuosien 1929–1931 pankkikriisien jälkeen, jolloin myös investoinnit elpyivät ja pääomakanta alkoi taas karttua. Kultakautena kannattavuus ja investoinnit nousivat reippaasti. Investoinnit riippuvat verojen jälkeisestä kannattavuudesta, ja kuviosta 17.3 näkyy, että veroja edeltävän ja verojen jälkeisen voittoasteen välinen ero kapeni kultakautena. Kaavion alaosassa näkyy yritysten voittojen todellinen veroprosentti.

Sodat pitää jotenkin rahoittaa, ja yritysten verotus olikin kiristynyt toisen maailmansodan ja Korean sodan aikana. Verot kasvoivat myös Vietnamin sodassa mutta hitaammin. Sitten 1950-luvulla alkoi 30 vuotta kestänyt verojen lasku, jonka aikana voittojen todellinen veroprosentti laski kahdeksasta prosentista kahteen. Sen ansiosta verojen jälkeinen voittoaste vakiintui. Voittojen verotusta kevennettiin roimasti 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Sen jälkeen voittoaste ennen veroja vaihteli ilman selvää suuntausta. Suuren vakaantumisen kautena kannattavuus vakiintui, mutta pääomakannan kasvu hidastui.

Rikkaimmilla yhdysvaltalaisilla meni finanssikriisin alla erittäin hyvin, kuten kuviot 17.2 ja 17.3 osoittavat. Se ei kuitenkaan vauhdittanut investointeja: pääomakanta kasvoi hitaammin kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen. Finanssikriisin alkaessa myös yksityisen sektorin velkaantuminen oli huippulukemissa (katso kuvio 17.4). Rahoituslaitosten ja kotitalouksien velat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna olivat korkeimmillaan. Velkaantuminen oli hurjinta rahoituslaitoksissa, mutta myös kotitalouksien velka suhteutettuna bruttokansantuotteeseen kasvoi koko 2000-luvun.

Kuvio 17.5a tiivistää, miten määrittelemämme kolme aikakautta näkyivät Yhdysvaltain taloudessa.

Modernin kapitalismin kolme aikakautta olivat maailmanlaajuisia ilmiöitä, mutta joissakin maissa ne ilmenivät eri tavalla kuin Yhdysvalloissa. Yhdysvallat oli vuonna 1921 ollut jo vuosikymmenen korkeimman tuottavuuden maa ja 50 vuotta maailman suurin talous. Euroopan ja Japanin taloudet kasvoivat kultakaudella nopeasti osin siksi, että ne kuroivat etumatkaa kiinni. Myös vuosien 1929 ja 2008 kriisit alkoivat Yhdysvalloista ja levisivät sieltä kautta maailman. Kuvioon 17.5b on koottu Yhdysvaltain ja muiden rikkaiden maiden välisiä eroja.

Modernin kapitalismin kolme aikakautta ovat hyvin erilaisia, kuten kuviot 17.5a ja 17.5b osoittavat. Niiden dynamiikan ja keskinäisten suhteiden selvittämiseen tarvitaan koko tässä aineistossa kehittämämme työkaluvalikoima.

17.2 Suuri lama, vahvistava takaisinkytkentä ja kokonaiskysyntä

Kapitalismi on dynaaminen talousjärjestelmä. Kuten luvussa 13 näimme, nousu- ja laskukaudet toistuvat yhä, vaikka säästä riippuvat maataloustuotannon vaihtelut ovat menettäneet merkitystään taloudessa. Taantumat eivät kuitenkaan ole veljiä keskenään. Luvussa 14 näimme, että Yhdysvaltain vuoden 1929 laskusuhdanne alkoi samanlaisena kuin edeltävän vuosikymmenen muutkin laskusuhdanteet mutta äityi läpikotaiseksi talouskatastrofiksi, suureksi lamaksi.

Suuren laman vaiheet vaikuttavat meistä jännittäviltä, mutta aikalaisille laman on täytynyt olla kauhea kokemus. Pienet syyt johtivat yhä suurempiin seurauksiin, kuten sähköverkon häiriöt kasautuvat sähkökatkokseksi. Yhdysvaltain talouden romahdutti 1930-luvulla kolme samanaikaista vahvistavan takaisinkytkennän mekanismia:

• Synkät odotukset. Investointien väheneminen lisäsi työttömyyttä ja vuoden 1929 pörssiromahdus synkisti tulevaisuudennäkymiä, mikä lietsoi pelkoa kotitalouksissa. Kotitaloudet varautuivat pahimpaan säästämällä enemmän, mikä vähensi kulutuskysyntää entisestään.
• Pankkijärjestelmän romahdus. Tulojen lasku tarkoitti sitä, ettei lainoja ollut varaa lyhentää. Vuonna 1933 jo lähes puolet Yhdysvaltain pankeista oli mennyt konkurssiin, joten lainojen saanti vaikeutui. Pystyssä pysyneet pankit nostivat korkoja suojautuakseen riskeiltä. Se vähensi yritysten investointihalukkuutta ja kotitalouksien autojen, jääkaappien ja muiden kestokulutushyödykkeiden hankintaa.
• Deflaatio. Kauppojen hyllylle kasaantui myymättä jääviä tavaroita, joten hinnat laskivat.

deflaatio

Yleisen hintatason lasku. Englanniksi deflation. Katso myös: inflaatio.

Deflaatio vaikuttaa kokonaiskysyntään useaa reittiä. Tärkein kanava oli deflaation vaikutus velkaantuneisiin. Deflaatio nosti nimellismääräisten velkojen reaaliarvoa. Tämä oli uusi vahvistava takaisinkytkentä, koska aiempina deflaatiokausina velkaa oli ollut paljon vähemmän. Kotitaloudet lakkasivat ostamasta autoja ja asuntoja, ja monet velalliset menettivät maksukykynsä, mikä tiesi ongelmia sekä lainanottajille että pankeille. Asunnonomistajista ja vuokralaisista viidennes ei kyennyt maksamaan lainojaan tai vuokriaan. Velkaantuneiden joukossa oli maanviljelijöitä. Maataloustuotteiden hintojen lasku vähensi heidän tulojaan ja lisäsi heidän velkataakkaansa. He reagoivat kasvattamalla tuotantoa, mikä laski hintoja entisestään ja vain pahensi tilannetta. Hintojen laskiessa kotitaloudet lykkäävät kestokulutushyödykkeiden hankintaa, jolloin kokonaiskysyntä laskee edelleen.

Harva aikalaisista tajusi vahvistavat takaisinkytkennät. Valtiokaan ei aluksi onnistunut laskukierteen kääntämisessä, mikä johtui osittain siitä, että valtion toiminta perustui virheelliseen talousajatteluun. Vaikka politiikka olisikin osunut kohdalleen, valtion painoarvo taloudessa oli liian pieni, jotta se olisi pystynyt estämään yksityisen sektorin horjuntaa leviämästä talouteen.

Kuvio 17.6 kertoo, että teollisuustuotanto kääntyi laskuun vuonna 1929. Vuonna 1932 teollisuustuotanto oli alle 60 prosenttia vuoden 1929 tasosta. Sen jälkeen tuotanto elpyi mutta laski vuonna 1937 taas 20 prosenttia. Työttömyys pysyi yli kymmenessä prosentissa vuoteen 1941, jolloin Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Kuluttajahinnat laskivat bruttokansantuotteen myötä vuosina 1929–1933 ja pysyivät vakaina 1940-luvun alkuun.

Harjoitus 17.1 Maanviljelijät ja suuri lama

Maataloustuotteiden kysyntä laski suuren laman aikana. Maataloustuotteiden hintojen laskiessa ja velkojen kasvaessa maanviljelijät kasvattivat tuotantoa. Se saattoi olla yksilön kannalta järkevää, mutta kokonaisuutena se vain pahensi tilannetta. Käytä esimerkkinä vehnänviljelijöitä (voit olettaa, että kaikki viljelijät ovat identtisiä) ja hahmottele heidän tilannettaan. Piirrä yksittäisen hinnanottajaviljelijän kustannuskäyrät ja markkinoiden tarjonta- ja kysyntäkäyriä. Selitä päättelyäsi.

17.3 Poliittiset päätökset ja suuri lama

Jos Australian lähihistoriaan kuuluu musta lauantai, Yhdysvalloissa suuren laman alkupäivä tunnetaan mustana torstaina. Torstaina 24.10.1929 Yhdysvaltain Dow Jones Industrial Average -indeksi laski päivän aluksi 11 prosenttia. Siitä alkoi kolmen vuoden lasku Yhdysvaltain osakemarkkinoilla. Kuvio 17.7 esittää suhdannesyklin nousu- ja laskukausia vuosina 1924–1941.

Pitkä notkahdus vuoden 1929 kolmannelta neljännekseltä vuoden 1933 ensimmäiselle neljännekselle johtui pääasiassa siitä, että kotitalouksien ja yritysten investoinnit (punainen pylväs) ja kulutus (vihreä pylväs) romahtivat. Tutkimme luvussa 14 kotitalouksien ja yritysten käyttäytymistä suuressa lamassa. Kuviossa 14.6 havainnollistimme sokin aiheuttamaa kokonaiskysynnän laskua kerroinmallilla, ja kuviosta 14.8 taas näimme, miten kotitaloudet supistivat suuren laman aikana kulutustaan päästäkseen takaisin tavoitevarallisuustasolleen.

Osoitimme luvussa 14 vielä, että talouspolitiikka voi voimistaa tai vaimentaa talouden vaihteluja. Suuren laman alkuvuosina valtio sekä voimisti että pitkitti sokkia politiikallaan. Aluksi julkiset menot ja nettovienti muuttuivat tuskin lainkaan. Vielä vuonna 1932 presidentti Herbert Hoover ilmoitti kongressille, että julkisia menoja piti supistaa merkittävästi, ja suositteli budjetin tasapainottamista. Samana vuonna Hooveria seurasi presidenttinä Franklin D. Roosevelt, ja politiikka muuttui.

Finanssipolitiikka suuren laman aikana

Finanssipolitiikka muuttui elvyttäväksi vasta 1940-luvun alussa. Arvioiden mukaan esimerkiksi vuoden 1931 kokonaistuotanto oli 20 prosenttia alle täystyöllisyystason. Lievästi ylijäämäinen budjetti sinä vuonna olisi tarkoittanut suurta suhdannekorjattua ylijäämää, koska lamassa talouden verotulot laskevat.

Rooseveltin aikana vuosina 1932–1935 valtiontalous oli alijäämäinen. Kun talous joutui taantumaan vuosina 1938–1939, alijäämä laski vuoden 1936 huippulukemasta eli 5,3 prosentista kolmeen prosenttiin vuonna 1938. Tämäkin virhe voimisti laskusuuntausta. Elpymistä edisti sotilasmenojen suuri kasvu alkuvuonna 1940; se alkoi reilusti ennen Yhdysvaltain liittymistä toiseen maailmansotaan loppuvuodesta 1941.

Rahapolitiikka suuren laman aikana

Rahapolitiikka pitkitti suurta lamaa. Kuvion 17.8 reaalikorkokäyrät viittaavat siihen, että Yhdysvaltain rahapolitiikka oli vuodesta 1925 alkaen kireää: reaalikorko nousi ja saavutti huippunsa eli 13 prosenttia vuonna 1932. Kun talouden laskusuuntaus alkoi vuonna 1929, kireä politiikka voimisti kokonaiskysynnän laskua. Huomaa kuitenkin, että nimelliskorko saavutti huippunsa vuonna 1929 ja laski sen jälkeen. Reaalikorko nousi, koska hinnat laskivat. Koroista riippuva kestokulutushyödykkeiden kulutus väheni roimasti.

Kultakanta

kultakanta

Kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä, jossa valuutan arvo määriteltiin kullassa ja valuutta oli vaihdettavissa kultaan. Järjestelmästä luovuttiin suuren laman aikana. Englanniksi gold standard. Katso myös: suuri lama.

nollakorkorajoite

Nimelliskorko ei voi olla negatiivinen, joten nolla on alin nimelliskorko, jonka keskuspankki voi asettaa. Englanniksi zero lower bound. Katso myös: määrällinen keventäminen.

Suuren laman alkaessa Yhdysvallat oli yhä kultakannassa. Toisin sanoen Yhdysvaltain viranomaiset olivat sitoutuneet vaihtamaan dollareita kultaan tietyssä suhteessa (yhtä kultaunssia vastasi 20,67 dollaria). Jos Yhdysvaltain dollareiden kysyntä laski, maasta lähti kultaa. Tämän estämiseksi piti joko parantaa vientituotteiden kilpailukykyä (jotta nettovienti kasvaisi ja kultaa virtaisi ulkomailta Yhdysvaltoihin) tai houkutella kultaa sisään tulevien pääomavirtojen muodossa. Sitä varten oli nostettava nimelliskorkoa tai pidettävä se muiden maiden korkotasoa korkeampana. Yhdysvaltain päättäjät eivät halunneet laskea korkoa nollarajalle, etteivät he kiihdyttäisi kullan virtausta ulkomaille. Siksi he eivät voineet tasapainottaa taantumaa rahapolitiikalla.

Kultakanta lisää taantumassa epävakautta, koska se voimistaa laskusuuntausta. Silloin palkkojen pitäisi laskea nopeasti kilpailukyvyn parantamiseksi, jotta vienti kasvaisi, tuonti vähenisi ja kultaa virtaisi maahan. Iso-Britannian jätettyä kultakannan syyskuussa 1931 Yhdysvalloista lähti valtavasti kultavirtoja. Sijoittajat keinottelivat Yhdysvaltain dollaria vastaan vaihtamalla dollareita kultaan muun muassa siksi, että he odottivat Yhdysvaltain hylkäävän kultakannan ja devalvoivan dollarin. Jos se tekisi niin, dollareita hankkineet häviäisivät.

Odotukset muuttuvat

Vuonna 1933 Roosevelt käynnisti talouspoliittisen muutosohjelman.

Suuri lama

1930-luvun ajanjakso, jona tuotanto ja työllisyys romahtivat monissa maissa.

• Kultakannasta ensin luopuneet maat elpyivät aikaisemmin.
• Yhdysvalloissa Rooseveltin New Deal ‑ohjelma joudutti elpymistä vaikuttamalla esimerkiksi odotuksiin.

New Deal -ohjelma

Presidentti Franklin Rooseveltin vuonna 1933 käynnistämä hätäapuohjelma, joka pyrki työllistämään miljoonia ihmisiä. Se loi perustan modernin hyvinvointivaltion sosiaaliturvalle, työmarkkinapolitiikalle ja sääntelylle.

• New Deal ‑ohjelma. Liittovaltio sitoutui käyttämään rahaa monenlaisiin hankkeisiin kokonaiskysynnän lisäämiseksi.
• Irti kultakannasta. Huhtikuussa 1933 Yhdysvaltain dollari devalvoitiin arvoon 35 dollaria kultaunssilta ja nimelliskorkoa laskettiin lähelle korkojen nollarajaa (katso kuvio 17.8).
• Pankkijärjestelmän uudistus. Uudistus toteutettiin vuoden 1932 ja alkuvuoden 1933 talletuspakojen jälkeen.

Kansalaisten odotusten muuttuminen oli aivan yhtä tärkeää kuin politiikan muutokset. Roosevelt julisti virkaanastujaispuheessaan 4.3.1933: ”Meidän ei tarvitse pelätä muuta kuin pelkoa – nimetöntä, järjenvastaista, perusteetonta kauhua.”

Kuluttajien ja sijoittajien pelot eivät toki olleet vuonna 1929 perusteettomia. New Deal ‑ohjelma ja jo ennen Rooseveltin presidenttikauden alkua näkyneet elpymisen merkit saivat kuitenkin kotitaloudet ja yritykset ajattelemaan, että hintojen lasku lakkaisi ja työllisyys paranisi.

Kuviossa 17.9 on kuviosta 14.8 tuttu kotitalouksien varallisuuden malli kolmannella pylväällä täydennettynä. Pylväs C kuvaa kotitalouden näkymiä loppuvuodesta 1933, jolloin tuotanto ja työllisyys olivat kääntyneet kasvuun. Epävarmuus tulevasta oli paljolti hälvennyt, joten kotitaloudet korjasivat varallisuus- ja työtulo-odotuksiaan. Ne lakkasivat supistamasta kulutustaan, koska niillä ei ollut tarvetta säästää enempää. Sitä mukaa kuin ne alkoivat uskoa tulojensa ja arvopapereiden hintojen palaavan kriisiä edeltäneelle tasolle, kulutus piristyi. Jos suuren laman aikana kerätyt säästöt olivat kasvattaneet varallisuuden tavoitevarallisuutta suuremmaksi (katso pylväs C), kulutus kasvoi entisestään.

Hidas matka elpymiseen oli alkanut. Yhdysvaltain talous pääsi takaisin suurta lamaa edeltävälle työllisyyden tasolle vasta Rooseveltin kolmannella presidenttikaudella, kun toinen maailmansota oli alkanut.

Harjoitus 17.2 Kiinteiden valuuttakurssien edut ja haitat

Barry Eichengreen: Keinotekoiset valuuttakurssit

Taloustieteilijä työssään -videolla taloustieteilijä ja taloushistorian tutkija Barry Eichengreen puhuu kiinteiden valuuttakurssien järjestelmistä, kuten kultakannasta ja eurojärjestelmästä.

1. Mitkä ovat videon mukaan kiinteiden valuuttakurssien hyötyjä ja haittoja?
2. Mitä tällaiseen valuuttajärjestelmään kuuluvat maat voivat tehdä taloussokkien hillitsemiseksi? Mitkä eurojärjestelmän piirteet vaikeuttavat tehokkaisiin toimiin tarttumista?

17.4 Kultakausi: nopeaa kasvua ja alhaista työttömyyttä

Kapitalismin kultakausi

Nopean tuottavuuskasvun, korkean työllisyyden ja vakaan inflaation aikakausi, joka kesti toisen maailmansodan lopusta 1970-luvun alkuun.

• Kultakannan tilalle tuli joustavampi Bretton Woods ‑järjestelmä.
• Työnantajat ja työntekijät pääsivät sodanjälkeisen sopimuksen ansiosta hyötymään teknologisesta kehityksestä.
• Kultakausi päättyi 1970-luvun alussa stagflaatioon.

Vuodet 1948–1973 jäivät kapitalismin historiaan. Näimme kuviosta 17.2, että tuottavuus kasvoi Yhdysvalloissa nopeammin ja työttömyys oli vähäisempää kuin muina kausina. Kapitalismin 25-vuotinen kultakausi ei kuitenkaan rajoittunut Yhdysvaltoihin. Kultakautta elivät myös Japani, Australia, Kanada, Uusi-Seelanti ja monet Länsi-Euroopan maat. Työttömyysaste oli historiallisen alhainen (katso kuvio 16.1). Kuviossa 17.10 vertaillaan havaintoaineistoa 13 kehittyneestä maasta vuosilta 1820–1913 ja 16 maasta vuosilta 1950–1973.

Bruttokansantuote asukasta kohti kasvoi kultakautena yli kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin minään muuna ajanjaksona. Ennen elintaso oli kaksinkertaistunut 50 vuoden välein, nyt siihen meni enää 20 vuotta. Kuvion oikeanpuoleisessa pylväsryhmässä näkyy säästämisen ja investointien merkitys: pääomakanta kasvoi kultakautena lähes kaksi kertaa nopeammin kuin vuosina 1870–1913.

Kuvio 17.11 osoittaa, miten Länsi-Euroopan maat ja Japani kuroivat Yhdysvaltain etumatkan (miltei) kiinni. Tässä kuviossa Yhdysvaltain bruttokansantuote työtuntia kohti on asetettu koko ajanjakson ajalle sadaksi, joten kuvio ei kerro mitään Yhdysvaltain saavutuksista. Sen sijaan kuviosta näkee selvästi, mikä oli muiden talouksien lähtötilanne Yhdysvaltoihin verrattuna heti toisen maailmansodan jälkeen ja miten ne kasvoivat seuraavina vuosina. Puhuttiin kiinniottokasvusta.

kiinniottokasvu

Prosessi, jossa suuri osa maailman kansantalouksista kuroo umpeen maailman johtavan talouden etumatkan. Englanniksi catch-up growth.

Vuonna 1950 kauimpana Yhdysvaltain jäljessä olivat sodan suuret häviäjät Saksa, Italia ja Japani. Japanin bruttokansantuote työtuntia kohti oli alle 20 prosenttia Yhdysvaltain tasosta. Nämä maat kasvoivat kultakautena selvästi Yhdysvaltoja nopeammin ja ylsivät lähelle Yhdysvaltain tuottavuuden tasoa.

Mikä oli kultakauden menestyksen salaisuus tuottavuuden kärkimaassa Yhdysvalloissa ja sen seuraajamaissa?

• Talouspolitiikan ja sääntelyn muutokset. Muutoksilla ratkaistiin suuren laman aikaiset epävakausongelmat.
• Uudet institutionaaliset järjestelyt työnantajien ja työntekijöiden kesken. Niiden ansiosta yritysten kannatti innovoida. Teknologiajohtaja Yhdysvalloissa tämä tarkoitti uusia teknologioita. Seuraajamaat taas ottivat mallia Yhdysvalloissa jo käytössä olevasta teknologiasta ja johtamismenetelmistä. Ammattiliittojen ja työväenpuolueiden asema vahvistui, ja niiden oli helpompaa neuvotella itselleen osa tuottavuuskasvun hyödyistä. Niinpä ne tukivat innovaatioita silloinkin, kun työpaikkoja innovaatioiden seurauksena väliaikaisesti hävisi.

Toisen maailmansodan jälkeen hallitukset olivat ottaneet oppia suuresta lamasta. Se vaikutti kansalliseen ja kansainväliseen politiikkaan. Rooseveltin New Deal ‑ohjelma oli merkinnyt uutta alkua politiikassa ja nostanut yksityisen sektorin odotuksia. Sotien jälkeen hallitukset loivat luottamusta, että nekin tukisivat tarvittaessa kokonaiskysyntää.

Julkinen sektori oli sotien jäljiltä kaikissa kultakausimaissa entistä suurempi ja kasvoi koko 1950- ja 1960-lukujen ajan. Näimme jo kuviosta 14.1, että vuoden 1950 jälkeen tuotannon vaihtelut vähenivät ja Yhdysvaltain julkinen sektori kasvoi huomattavasti. Totesimme myös, että julkisen sektorin kasvu vahvistaa talouden automaattisia vakauttajia. 1950-luvulla rakennettiin modernit hyvinvointivaltiot ja otettiin käyttöön työttömyyskorvaukset, jotka nekin toimivat automaattisina vakauttajina.

Bretton Woods -järjestelmä

Toisen maailmansodan lopulla luotu kansainvälinen valuuttajärjestelmä, joka perustui kiinteisiin mutta muokattaviin valuuttakursseihin. Se korvasi kultakannan, joka hylättiin suuren laman aikana. Englanniksi Bretton Woods system.

Kultakanta oli osoittautunut suuren laman aikana kalliiksi, joten kansainvälisille taloussuhteille tarvittiin uusi hallintajärjestelmä. Se sai nimen Bretton Woods ‑järjestelmä New Hampshiren osavaltiossa sijaitsevan hiihtokeskuksen mukaan. Siellä tärkeimpien talouksien edustajat (Keynes heidän joukossaan) kokoontuivat ja loivat säännöstön, joka oli kultakantaa joustavampi. Valuuttakurssit sidottiin kullan sijasta Yhdysvaltain dollariin. Jos maiden kilpailukyky heikkeni selvästi – eli jos niiden ulkomaisten taloustoimien tileillä oli ”perustavanlaatuinen epätasapaino”, kuten uudessa sopimuksessa todettiin – valuutan sai devalvoida. Devalvointi tarkoitti, että valuutta halpeni, kuten esimerkiksi Ison-Britannian punnan devalvaatiossa marraskuussa 1967. Se lisäsi Ison-Britannian viennin kysyntää ja vähensi ulkomaisten hyödykkeiden kysyntää brittien keskuudessa. Bretton Woods ‑järjestelmä toimi kohtuullisen hyvin suurimman osan kultakaudesta.

17.5 Työmarkkinasuhteet kultakaudella

Kultakauden tunnusmerkkejä olivat suuret investoinnit, nopea tuottavuuden kasvu, palkkojen nousu ja alhainen työttömyys. Miten tämä hyvän kierre toimi?

• Verojen jälkeiset voitot pysyivät Yhdysvalloissa korkeina. Korkeiden voittojen aika jatkui Yhdysvalloissa ja muissakin kehittyneissä talouksissa toisen maailmansodan lopusta 1960-luvulle (kuvio 17.3).
• Voittoja käytettiin investointeihin. Voittojen odotettiin yleisesti pysyvän korkeina, ja se piti investoinnit vilkkaina (katso alaluvun 14.4 investointimenojen mallit).
• Suuret investoinnit ja jatkuva teknologinen kehitys loivat lisää työpaikkoja. Työttömyys pysyi vähäisenä.
• Työntekijöiden voima. Ammattiliittojen ja työntekijöiden etuja ajavien poliittisten liikkeiden vahvuus takasi palkkojen jatkuvan nousun. Ammattiliittojen ja työnantajien sopimukset ohjasivat liittoja toimimaan monialaisesti (luku 16) ja hillitsemään palkanasetantakäyrän nousua (luku 9). Se rohkaisi työntekijöitä ja yrityksiä ottamaan yhteistuumin käyttöön uutta teknologiaa.

Katso kuviosta 17.12, miten nämä kultakauden ominaispiirteet vaikuttavat hinnanasetantakäyrän ja palkanasetantakäyrän siirtymiseen. Hinnanasetantakäyrä määrää reaalipalkan, jolla työnantajien investoinnit pysyvät työllisyyden säilyttävällä tasolla (katso luku 16). Jos reaalipalkka jää käyrän alapuolelle, se kannustaa yrityksiä tulemaan markkinoille tai lisäämään investointejaan, jolloin työllisyys kasvaa.

Yhdysvalloissa teknologia kehittyi kultakaudella nopeasti, kun suuren laman ja toisen maailmansodan aikana kehitetyt innovaatiot tulivat käyttöön uusissa investointihyödykkeissä. Yhdysvaltain uudet teknologiat ja johtamismenetelmät sopivat kiinniottotalouksiinkin. Niistä monissa kultakauden talouskasvu oli vielä nopeampaa kuin teknologian eturintamalla Yhdysvalloissa (kuvio 17.11).

Ammattiliittojen vahvuus palkanasetannassa ja työttömyysvakuutusten kohentuminen 1950- ja 1960-luvuilla näkyvät kuviossa 17.12 palkanasetantakäyrän siirtymisenä ylöspäin. Sen vaikutuksesta palkat kasvoivat tuottavuuden tahdissa ja työttömyys pysyi alhaisena, mikä johti pisteen B tulemaan.

Sekä ammattiliitot että valtio olivat tässä prosessissa tärkeitä. Vuosina 1920–1933 Yhdysvaltain ammattiliitot olivat menettäneet 40 prosenttia jäsenistään. 1930-luvulla jäsenmäärän lasku katkesi lakimuutosten ja suuren laman koettelemusten myötä. Työn kova kysyntä toisen maailmansodan vuosina lujitti työntekijöiden neuvotteluvoimaa. Järjestäytyneiden työntekijöiden osuus työllisistä saavutti huippunsa 1950-luvun alkuvuosina, joiden jälkeen alkoi 50 vuoden tasainen lasku.

sodanjälkeinen konsensus

Työnantajien, valtion ja ammattiliittojen epävirallinen kolmikantasopimus, joka sai eri maissa eri muotoja. Konsensus mahdollisti kehittyneiden maiden nopean talouskasvun 1940-luvun lopusta 1970-luvun alkuun. Ammattiliitot hyväksyivät kapitalistisen talouden perusinstituutiot eivätkä vastustaneet teknologisia muutoksia, kunhan työttömyys pysyi pienenä, ammattiliittoihin ja järjestäytymiseen suhtauduttiin myönteisesti ja reaalitulot nousivat tuottavuuden kasvun mukana. Englanniksi postwar accord.

Kuvio 17.13 osoittaa, että Yhdysvalloissa julkinen sektori on kasvanut ja työvoima on ollut pitkälti järjestäytynyttä. Julkisen sektorin kasvu oli seurausta muun muassa työttömyyskorvauksista. Työmarkkinamallissa suuremmat työttömyyskorvaukset ja vahvemmat ammattiliitot siirtävät palkanasetantakäyrää ylöspäin, mutta kun ammattiliitot toimivat monialaisesti ja vastavuoroisuutta korostaen, siirtymä jää maltilliseksi.

Ammattiliitot pyrkivät monialaisuuteen eivätkä käyttäneet kaikkea neuvotteluvoimaansa esimerkiksi sellaisissa yrityksissä tai tehtailla, joissa niillä oli erittäin vahva asema. Sen sijaan ne pyrkivät yhteistyössä tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun, jossa palkankorotukset pysyivät hinnanasetantakäyrän sanelemissa rajoissa. Vastineeksi työnantajat investoivat niin, että työttömyys pysyi alhaisena. Syntyi kirjoittamaton mutta varsin pitäväksi havaittu sääntö, jonka mukaan teknologisen kehityksen hyödyt jaettiin työnantajien ja työntekijöiden kesken. Sitä sanotaan sodanjälkeiseksi konsensukseksi.

Työmarkkinaosapuolten konsensus takasi tuottavuuden ja reaalipalkkojen korkean kasvun sekä alhaisen työttömyyden. Konsensus vaihteli maasta toiseen. Pohjoismaissa, Itävallassa, Belgiassa, Alankomaissa, Sveitsissä ja Länsi-Saksassa palkanasetanta keskitettiin kattojärjestöille tai jaettiin liittojen tai työnantajajärjestöjen kesken. Se johti palkkamalttiin. Ranskassa ja Italiassa valtio asetti palkat teknologiasektoreita hallitsevissa valtionyrityksissä ja ohjasi siten palkanasetantaa koko taloudessa. Tulos oli samanlainen kuin keskitettyä palkanasetantaa noudattavissa maissa.

Huonommin menestyivät ne maat, joissa työnantajat ja työntekijäliitot eivät tehneet yhteistyötä. Iso-Britannia erottuu kuviosta 17.11 selvästi muita heikompana. Vuonna 1950 sen tuottavuus oli vielä muita korkeampi eli lähimpänä Yhdysvaltain tasoa. 1960-luvulla Ranska, Italia ja Länsi-Saksa ottivat sen kiinni.

Ison-Britannian työmarkkinasuhteet vaikeuttivat laajan sovinnon syntymistä. Ammattiliitoilla oli tehtaissa erittäin vahva asema, mutta liitot olivat hajanaisia eivätkä kyenneet yhteistyöhön koko talouden tasolla. Joka yrityksessä toimi useita liittoja, ja paikalliset luottamusmiehet olivat vahvoja. Se ajoi liitot kilpailemaan keskenään palkkaneuvotteluissa ja vastustamaan uutta teknologiaa ja työn uusia järjestämistapoja.

Ison-Britannian talouden ongelmia pahensi se, etteivät brittiyritykset kohdanneet kilpailua entisten siirtomaidensa markkinoilla eikä niillä siksi ollut suuria innovaatiopaineita. Luovan tuhon prosessissa juuri kilpailu kannustaa yrityksiä hankkimaan etulyöntiaseman ja karsii huonosti tuottavia yrityksiä. Kun kilpailu on vähäistä, markkinoilla toimivat yritykset ja niiden työpaikat ovat turvassa. Yritysten työnantajat ja työntekijät saavat monopolituottoja, mutta talouden kokonaispotti pienenee, koska teknologia kehittyy hitaasti.

Yhdysvalloissa ja menestyneissä kiinniottomaissa sodanjälkeinen konsensus loi otolliset olosuhteet tasapainolle, jossa voitot olivat korkeita ja investoinnit suuria. Sen seurauksena tuottavuus ja reaalipalkka kasvoivat nopeasti ja työttömyys pysyi alhaisena. Ison-Britannian kehitys 1950- ja 1960-luvuilla (kuvio 17.11) kuitenkin osoittaa, ettei tällainen tulema synny itsestään.

17.6 Kultakauden loppu

stagflaatio

Korkea inflaatio yhdessä korkean työttömyyden kanssa. Englanniksi stagflation.

Kultakauden suotuisa kierre alkoi hiipua 1960-luvun lopulla, osittain oman menestyksensä takia. Alhaisen työttömyyden vuodet saivat työntekijät luottamaan siihen, ettei työpaikan menettämisestä olisi pelkoa. Heidän vaatimuksensa työolojen parannuksista ja palkankorotuksista laskivat voittoastetta. Sodanjälkeinen konsensus ja potin kasvattamisen tavoite unohtuivat, ja sen sijaan alettiin kilpailla siitä, mikä osuus potista kuului kenellekin. Se valmisti maaperää stagflaatiolle, yhtäaikaiselle inflaatiolle ja talouden stagnaatiolle.

Maailman johtavissa maissa puhkesi työmarkkinataisteluita, jotka murensivat kultakauden sodanjälkeistä konsensusta. Kuvioon 17.14 on merkitty lakkopäivät tuhatta teollisuustyöntekijää kohti kehittyneissä talouksissa vuosina 1950–2002. Kun lakkoilu oli huipussaan, palkat kasvoivat nopeasti verrattuna osakekursseihin. Kultakauden tukipilari, sodanjälkeinen konsensus, romuttui.

Työntekijät vaativat myös tulonjakopolitiikkaa köyhien hyväksi ja parempia sosiaalipalveluja. Valtion oli silloin vaikeaa pitää julkinen talous ylijäämäisenä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Vietnamin sodan sotilasmenot lisäsivät kokonaiskysyntää ja pitivät työllisyyden kestämättömän korkealla tasolla.

Prosessia vastaa kuviossa 17.15 palkanasetantakäyrän siirtyminen ylöspäin 1960-luvun lopulla. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastui koko taloudessa (Yhdysvaltain tuottavuustiedot näkyvät kuviossa 17.2). Kun kuilu teknologian eturintaman ja Länsi-Euroopan kiinniottajamaiden välillä kapeni, talouskasvua ei voinut enää saavuttaa yhtä helposti teknologian siirrolla (kuvio 17.11).

Vuonna 1973 puhkesi ensimmäinen öljykriisi. Kuviossa 17.15 sitä vastaa hinnanasetantakäyrän siirtyminen alaspäin (vuosina 1973–1979; katso myös kuvio 15.11). Tuontiöljyn kallistuminen vähentää suurinta mahdollista reaalipalkkaa, jonka työntekijät voivat saada, jos yritykset pitävät voittomarginaalin ennallaan.

Mitä tapahtui?

Palkat eivät nousseet pisteen C tasolle. Palkkojen nostopaineiden ja öljyn hintasokin seurauksena talous supistui ja työttömyys alkoi nousta. Työttömyysaste nousi seitsemään prosenttiin ja työllisyys laski merkittävästi, mutta neuvottelukuilu pysyi. Sen seurauksena inflaatiovauhti kasvoi, kuten kuviosta 17.16 näkyy.

Työntekijöillä oli 1970-luvun alussa useimmissa rikkaissa maissa vahva neuvotteluasema. Tästä syystä öljykriisi iski ennen muuta työnantajiin ja tiesi tulonsiirtoa voitoista palkkoihin (kuvio 17.15). Reilun jaon neuvotteluiden aika oli päättymässä.

kysyntäpuoli (kansantalous)

Miten kulutuspäätökset synnyttävät tavaroiden ja palveluiden kysyntää ja sen tuloksena työllisyyttä ja tuotosta. Kysyntäpuolta kuvataan kerroinmallilla. Englanniksi demand side. Katso myös: tarjontapuoli (kansantalous).

tarjontapuoli (kansantalous)

Miten työvoimaa ja pääomaa käytetään tavaroiden ja palveluiden tuottamisessa. Tarjontapuolta kuvataan työmarkkinamallilla (jota sanotaan myös palkanasetantakäyrämalliksi ja hinnanasetantakäyrämalliksi). Englanniksi supply side. Katso myös: kysyntäpuoli (kansantalous).

Yhdysvalloissa ja muissa rikkaissa maissa ammattiliitoilla riitti rahkeita puolustaa osuuttaan potista öljynhinnan nousunkin jälkeen, ja sen ne tekivätkin. Työmarkkinamallissa tämä tarkoitti palkkojen nousua uuden hinnanasetantakäyrän yläpuolelle. Se nakersi voittoja, joten investoinnit vähenivät ja tuottavuuden kasvuvauhti hidastui. Seurauksena olivat kuvion 17.15 mukaisesti inflaation kiihtyminen (kuvio 17.16), voittojen lasku (kuvio 17.3), investointien väheneminen (kuvio 17.3) ja korkea työttömyys (kuvio 17.16).

Sodanjälkeinen konsensus säilyi kuitenkin muutamissa maissa, joissa oli monialaisia ja vahvoja ammattiliittoja (katso luku 16). Esimerkiksi Ruotsin vahva, keskitetysti toimiva työväenliike pitäytyi palkkamaltissa kannattavuuden, investointien ja korkean työllisyyden säilyttämiseksi (kuvio 16.1).

Kultakauden loppu käynnisti uuden talouskriisin, joka oli aivan erilainen kuin suuri lama. 1930-luvun laskusuhdanne oli johtunut kokonaiskysynnästä, ja sitä sanottiinkin kysyntäpuolen kriisiksi. Kultakauden loppua on nimitetty tarjontapuolen kriisiksi, koska tarjontapuolen ongelmat painoivat voittoja, investointeja ja tuottavuuden kasvua alaspäin.

Kultakautta seurasi stagflaation ajanjakso, jolla sekä työttömyys että inflaatio olivat korkeita. Jos kultakausi oli poikkeuksellista aikaa siksi, että kaikki meni kerralla oikein, stagflaation kausi oli poikkeuksellista aikaa siksi, että kaikki meni kerralla pieleen.

Luvussa 15 tutustuimme Phillips-käyrään, jonka mukaan inflaatio kiihtyy työttömyyden laskiessa ja siirtymä tapahtuu Phillips-käyrää pitkin. Kuviossa 17.16 näimme, miten vuosien 1960–2013 työttömyys ja inflaatio kehittyivät.

Inflaation ja työttömyyden välillä vallitsi enimmäkseen Phillips-käyrän mukainen negatiivinen korrelaatio: kun työttömyys kasvoi, inflaatio laski, ja päinvastoin. Mutta kuten kuvio 15.6 kertoo, koko Phillips-käyrä siirtyi ylöspäin neuvottelukuilun ja inflaatio-odotusten kasvun takia. Kuvion 17.16 tummennettu kohta osoittaa, mistä ajanjakso sai nimensä: sekä inflaatio että työttömyys kasvoivat.

17.7 Stagflaation jälkeen: uudenlaisen politiikan hedelmät

Kapitalismin viime vuosisadan kolmas merkittävä aikakausi alkoi vuonna 1979. Kehittyneiden talouksien poliittiset päättäjät keskittyivät investointien edistämiseen ja työpaikkojen luomiseen. Kokonaiskysynnän kasvattaminen ei auttanut: siitä, mikä oli ollut suuressa lamassa osa ratkaisua, oli tullut nyt osa ongelmaa.

Työmarkkinakonsesukseen perustuvat järjestelyt jatkuivat eräissä Pohjois-Euroopan maissa. Muualla työnantajat hylkäsivät konsensuksen ja päättäjät alkoivat kehittää muita instituutioita kannustamaan yrityksiä investointeihin.

tarjontapuolen keinot

Talouspoliittinen linja, joka pyrkii parantamaan talouden toimintaa lisäämällä tuottavuutta ja kansainvälistä kilpailukykyä sekä supistamalla verojen jälkeisiä voittoja ja tuotantokustannuksia. Politiikkatoimia ovat esimerkiksi voittojen verotuksen keventäminen, työttömyyskorvauksen ehtojen kiristäminen, työntekijöiden irtisanomisen helpottaminen ja monopolivoimaa vähentävät kilpailupolitiikan uudistukset. Englanniksi supply-side policies. Synonyymi: tarjontapuolen uudistukset.

Uusia politiikkatoimia nimitettiin tarjontapuolen uudistuksiksi. Niillä pyrittiin puuttumaan tarjontapuolen 1970-luvun kriisin syihin. Politiikka tähtäsi työnantajan ja työntekijän voimatasapainon muuttamiseen työmarkkinoilla ja yrityksessä. Valtiot saavuttivat tällä kertaa tavoitteen etenkin kahdella keinolla:

• Kireä raha- ja finanssipolitiikka. Hallitukset viestittivät, että ne päästäisivät tarvittaessa työttömyyden nousemaan aivan uudelle tasolle. Se heikensi työntekijöiden asemaa ja pakotti heidät noudattamaan vaatimuksissaan yhteistä linjaa, jotta inflaatio pysyisi vakaana.
• Palkanasetantakäyrän siirtäminen alaspäin. Hallitukset siirsivät käyrää esimerkiksi työttömyyskorvausten leikkauksilla ja uusilla laeilla, joilla vähennettiin ammattiliittojen valtaa.

Kuvio 17.16 havainnollistaa uutta poliittista ympäristöä. Työttömyys nousi 1980-luvun alussa nopeasti viidestä kahdeksaan prosenttiin. Tämä hinta maksettiin siitä, että olot palautuivat voitoille ja investoinneille suotuisiksi ja inflaatio laski yli kymmenestä prosentista neljään prosenttiin. Päättäjät olivat valmiit suitsimaan kokonaiskysyntää ja sietämään korkeaa työttömyyttä, kunnes inflaatio laskisi.

Ensimmäisestä öljykriisistä alkanut työttömyyden kasvu vaikutti kahtalaisesti:

• Neuvottelukuilu (katso kuvio 17.15) supistui. Inflaatio laski kuvion 17.16 mukaisesti.
• Ammattiliitot ja työntekijät joutuivat puolustuskannalle. Työpaikan menettämisen kustannus kasvoi, ja työntekijöiden neuvotteluvoima väheni.

Kuvio 17.17 esittää Yhdysvaltain teollisuustuotannon tuottavuutta mitattuna tuotannolla tuntia kohti ja reaalipalkkoja kultakauden alusta lähtien. Luvut on indeksoitu, jotta muuttujien kasvunopeuksia on helppoa vertailla. Reaalipalkka ei välttämättä kasva samaa tahtia kuin tuottavuus. Luvun 2 kuviossa 2.1 totesimme, että Englannissa tuottavuuden kasvun välittyminen reaalipalkkoihin 1200-luvulta lähtien riippui instituutioista, kuten yhteiskunnallisista liikkeistä sekä äänioikeuden ja lakien muutoksista.

Kuviosta erottuu kaksi aivan erilaista ajanjaksoa:

• Ennen vuotta 1973 potti jaettiin reilusti neuvottelemalla, jolloin palkat ja tuottavuus kasvoivat rinta rinnan.
• Vuoden 1973 jälkeen työntekijät eivät enää päässeet osallisiksi tuottavuuskasvun hyödyistä. Teollisuustuotannon työntekijöiden reaalipalkka pysyi käytännössä samana seuraavat 40 vuotta.

Uuden, tarjontapuolen keinoihin perustuvan politiikan vaikutukset alkoivat näkyä 1990-luvun puolivälissä. Silloin alkoi finanssikriisiin asti kestänyt maltillisen inflaation ja laskevan työttömyyden aika, jota sanottiin suureksi vakaantumiseksi. Vaikka palkat kasvoivat huomattavasti tuottavuutta hitaammin, päättäjät eivät enää pitäneet sitä virheenä vaan uuden politiikan ominaisuutena. Politiikka joutui koetukselle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen öljykriisissä. Siitä selvittiin vähemmin vahingoin kuin 1970-luvun öljykriiseistä, kuten näimme luvussa 15.

Uusi politiikka näytti takaavan talouden vakauden. Sen varjopuolena tuloerot kasvoivat rajusti niissä maissa, joissa työntekijöiden neuvotteluvoima oli vähentynyt eniten, kuten Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tämä näkyi kuviosta 17.2.

Lähes kaikissa kehittyneissä maissa uudet tarjontapuolen politiikkakeinot merkitsivät tulonsiirtoa palkoista voittoihin. Yhdysvalloissa (kuvio 17.3) voittoaste verojen jälkeen nousi vuosina 1970–2008 vähitellen. Investoinnit kuitenkin kasvoivat voittokannustimista huolimatta heikosti, joten pääomakannan kasvuvauhti laski.

Tarjontapuolta korostaneet talousasiantuntijat eivät onnistuneet toteuttamaan uudelleen kultakauden poikkeuksellista korkean työllisyyden, runsaiden investointien ja kasvavien palkkojen yhdistelmää. Voittojen kasvu ilman vastaavaa investointien lisäystä aiheutti osaltaan seuraavan kriisin.

Harjoitus 17.3 Työntekijöiden neuvotteluvoima

Suuren laman ja toisen maailmansodan jälkeen kehittyneimmät taloudet ottivat käyttöön politiikkatoimia, jotka vahvistivat työntekijöiden ja ammattiliittojen neuvotteluvoimaa. Kultakauden jälkeen valittu politiikka sitä vastoin heikensi työntekijöiden neuvotteluvoimaa.

1. Miksi päättäjät vaihtoivat suuntaa?
2. Pohdi, vaikuttiko työntekijöiden neuvotteluvoiman heikkeneminen finanssikriisin syntyyn.

17.8 Finanssikriisin aineksia: kotitaloudet, pankit ja luottobuumi

Suuri vakaantuminen peitti alleen kolme muutosta, jotka loivat pohjaa maailmanlaajuiselle finanssikriisille. Muutokset koskivat useimpia kehittyneitä maita, mutta Yhdysvaltain talouden toimijoilla oli ratkaiseva osuus finanssikriisissä niin kuin oli ollut suuressa lamassakin.

• Velkaantuminen. Kuviosta 17.4 hahmottuva Yhdysvaltain velkavuori johtui kotitalouksien ja rahoitussektorin velkojen kasvusta. Valtion ja muiden yritysten kuin rahoituslaitosten velkojen summa suhteutettuna bruttokansantuotteeseen muuttui vuosina 1995–2008 melko vähän.
• Asuntojen hinnannousu. Asuntojen hinnat nousivat vuoden 1995 jälkeen selvästi.
• Tuloerojen kasvu. Suuren laman jälkeen alkanut tuloerojen pitkä kaventuminen kääntyi vuoden 1979 jälkeen (kuvio 17.2). Työntekijät eivät enää saaneet osuuttaan tuottavuushyödyistä (kuvio 17.17).

Miten voimme vetää yhteyden finanssikriisin, suuren vakaantumisen sekä pitkäaikaisen velkojen, asuntojen hintojen ja tuloerojen kasvun välille? Käytämme apuna luvuista 9, 10 ja 13 ja alaluvussa 17.4 oppimaamme. Tiedämme, että suuren vakaantumisen aikana 1990-luvun puolivälistä finanssikriisiin väestön köyhemmän puoliskon reaalipalkka nousi tuskin lainkaan. Se jäi rikkaampaan puoliskoon verrattuna häviölle. Köyhempi puolisko saattoi parantaa kulutusmahdollisuuksiaan esimerkiksi ottamalla asuntolainaa. Ennen 1980-lukua rahoituslaitokset saivat kuitenkin antaa lainaa ja periä korkoja vain rajoitetusti. Rahoitusalan sääntelyn purkaminen johti aggressiiviseen kilpailuun asiakkaista ja helpotti asiakkaiden lainansaantia.

rahoitusalan sääntelyn purkaminen

Politiikka, joka esimerkiksi lisää pankkien ja muiden rahoituslaitosten vapauksia arvopapereiden myynnissä. Englanniksi financial deregulation.

pankin pelastaminen

Valtio ostaa osuuden pankista tai pitää muilla keinoilla pankin pystyssä. Englanniksi bank bailout.

suuri taantuma

Vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut pitkittynyt taantuma. Englanniksi great recession.

Suuri vakaantuminen ja finanssikriisi

Suuri vakaantuminen kesti 1980-luvun puolivälistä vuoteen 2008. Sinä aikana suhdannevaihtelut olivat vähäisiä. Aikakausi päättyi maailmanlaajuiseen finanssikriisiin, jonka käynnisti asuntojen hintojen laskukäänne Yhdysvalloissa vuonna 2007.

• Kriisin alussa suuren laman toistumiselta vältyttiin valtion ja keskuspankin vakauttamispolitiikan ja etenkin pankkien pelastamisen ansiosta.
• Kokonaistuotanto kuitenkin laski finanssikriisin jälkeen pitkäksi aikaa koko maailmassa. Ajanjaksoa nimitetään suureksi taantumaksi.

Asuntobuumit ja rahoitusakseleraattori

Kun kotitaloudet ottavat lainaa asunnon hankintaan, ne tarvitsevat vakuuksia. Ellei lainanottaja kykene maksamaan lainaa, pankki voi ottaa asunnon haltuunsa. Vakuudet pönkittävät asuntojen hintabuumia. Kun asunnon hinta nousee esimerkiksi siksi, että hintojen uskotaan edelleen nousevan, kotitalouden vakuuden arvo kasvaa (katso kuvion 17.18 vasemmanpuoleista kaaviota). Arvonnousun turvin kotitaloudet voivat ottaa lisää lainaa ja vaihtaa parempaan asuntoon. Tämä nostaa asuntojen hintoja edelleen ja ruokkii kuplaa, sillä pankit antavat suurempaa vakuutta vastaan enemmän lainaa. Vakuuden kasvun mahdollistama lisälaina käytetään tavaroihin ja palveluihin sekä asuntoihin.

vivutusaste

Varojen arvo jaettuna nettovarallisuudella. Englanniksi leverage ratio.

Kun asuntojen hintojen odotetaan nousevan, kotitaloudet ovat halukkaita lisäämään lainanottoaan. Kuvitellaan, että asunto maksaa 200 000 euroa ja kotitalous maksaa käsirahaa kymmenen prosenttia eli 20 000 euroa. Lainasumma on 180 000 euroa. Kotitalouden alkuperäinen vivutusaste eli varojen arvo jaettuna nettovarallisuudella tai omalla pääomalla on 200/20 = 10. Oletetaan, että asunnon hinta nousee kymmenen prosenttia 220 000 euroon. Asuntoon investoidun oman pääoman tuotto on silloin sata prosenttia, koska oman pääoman arvo on noussut 20 000 eurosta 40 000 euroon eli kaksinkertaistunut. Jos kotitaloudet ovat varmoja, että asuntojen hinnat nousevat edelleen, ne haluavat kasvattaa vivutusastettaan: se tuo hyvän tuoton. Asunnon hinnannousu kasvattaa vakuuden arvoa, mikä tarkoittaa, että ne pystyvät ottamaan enemmän lainaa.

rahoitusakseleraattori

Mekanismi, joka kasvattaa yritysten ja kotitalouksien lainanottokykyä sitä mukaa kuin niiden pankille tai muulle lainanantajalle vakuutena antaman asunnon arvo kasvaa. Englanniksi financial accelerator.

Vakuuden arvonnousun kytkentää kotitalouksien ja yritysten lainanottoon kutsutaan rahoitusakseleraattoriksi. Lisää mekanismista on alaluvussa 14.3. Kuvion 17.18 vasemmalla puolella näkyy, miten asuntohintakuplan vaikutus leviää talouteen rahoitusakseleraattorin välityksellä. Oikealla puolella näkyy, mitä tapahtuu, kun asuntojen hinnat laskevat. Vakuuden arvo laskee ja kotitalous vähentää kulutustaan, mikä saa asuntojen hinnat laskuun.

Voimme selittää asuntojen hintakuplan ja rahoitusakseleraattorin vuorovaikutusta kuvaamalla kotitalouden varoja ja velkoja taseessa. Asunto on kotitalouden taseessa varojen puolella. Asuntolaina eli velka pankille on velkojen puolella. Kun asunnon markkina-arvo laskee asuntolainaa pienemmäksi, kotitalouden nettovarallisuus on negatiivinen – nettovarallisuus on niin sanotusti pakkasella. Äskeisessä esimerkissämme vivutusaste oli kymmenen prosenttia. Jos asunnon hinta laskee kymmenen prosenttia, kotitalouden oma pääoma pyyhkiytyy olemattomiin. Yli kymmenen prosentin hinnanlasku painaisi oman pääoman pakkaselle.

Suuren laman tarkastelussa totesimme, että jos kotitalouden nettovarallisuus vähenee ja se jää jälkeen tavoitevarallisuustasostaan, se reagoi tinkimällä kulutuksestaan. Asuntokuplan muotoutuessa vakuuden arvonnousu voimistaa buumia lisäämällä sekä lainanottoa että kulutusta. Hintojen laskiessa asunnon arvon lasku kasvattaa kotitalouden velkaa ja saa sen vähentämään kulutusta. Asuntojen hinnannousu vuoden 2008 alla välitti väärän viestin. Tiedämme nyt, että resursseja kohdennettiin väärin, koska Yhdysvalloissa ja joissain Euroopan maissa oli kuplan jäljiltä tuhansia hylättyjä taloja.

Rahoitusalan sääntelyn purkaminen ja subprime-velalliset

Kun buumin aikana asuntojen hintojen odotettiin nousevan, asuntolainat eivät olleet pankeille enää kovin riskialttiita, joten ne myönsivät lainoja lisää. Köyhien asuntolainamahdollisuudet paranivat, sillä lainoja varten tarvittiin vain pieni käsiraha jos sitäkään. Tämä näkyy kuviosta 17.19. Rahoitusakseleraattori muodostaa vahvistavan takaisinkytkennän: vakuuksien arvonnousu johtaa lainanoton kasvuun, joka nostaa asuntojen hintoja edelleen.

Kuvio 17.20 havainnollistaa aineellisen varallisuuden eroa kotitalouksien nettovarallisuudeltaan köyhimmän ja rikkaimman 20 prosentin välillä vuonna 2007. Kotitalouden aineellinen varallisuus on sen asunnon arvo eli kotitalouden velkojen ja asuntovarallisuuden velattoman arvon summa vähennettynä asuntolainalla ja lisättynä rahoitusvarallisuudella, josta on vähennetty muut kuin asuntovelat (katso alalukujen 10.7 ja 14.3 määritelmät).

Vasen pylväs kuvaa köyhintä 20 prosenttia kotitalouksista, oikea pylväs rikkainta 20 prosenttia. Tiedot on esitetty niin, että ryhmien varoja ja velkoja voi verrata. Kokonaisvarat ja kokonaisvelkojen ja nettovarallisuuden summa ovat molemmissa pylväissä sata prosenttia. Emme siis voi verrata varallisuuden tai velan määrää sinänsä, mutta näemme helposti, millaista varallisuutta ryhmillä on ja paljonko niillä on velkaa verrattuna varallisuuteen. Jakauma kertoo paljon siitä, miten asuntojen hintojen lasku vaikuttaisi ryhmien kulutuskäyttäytymiseen.

Vasen pylväs edustaa lainanottajatalouksia. Ne ovat köyhiä kotitalouksia, jotka pystyvät normaalisti ottamaan lainaa vain silloin, kun ne voivat antaa vakuuden. Niillä on hyvin vähän rahoitusvarallisuutta, niin kuin vihreän suorakulmion koosta voi päätellä. Näillä kotitalouksilla on asunnostaan enemmän velkaa kuin varallisuutta. Siksi asuntojen hintojen lasku on niille haitallista.

Rikkailla kotitalouksilla on paljon etenkin rahoitusvarallisuutta: pankki- ja rahamarkkinatalletuksia, valtion ja yritysten velkakirjoja sekä osakkeita. Velkaa niillä on vähän. Ne ovat luvun 10 säästäjäkotitalouksia.

Rahoitusalan sääntelyn purkaminen ja pankkien omavaraisuusaste

johdannaissopimus

Rahoitusväline, jolla voi käydä kauppaa ja jonka arvo perustuu muihin omaisuuseriin, kuten osakkeisiin, velkakirjoihin ja kiinteistöihin. Englanniksi derivative. Katso myös: vakuudellinen velkasitoumus.

vakuudellinen velkasitoumus

Strukturoitu rahoitusväline (johdannainen), joka on koottu useista kiinteätuottoisista arvopapereista. Asuntovakuudellisista lainoista koottujen vakuudellisten velkasitoumusten arvon romahdus vaikutti merkittävästi vuosien 2007 ja 2008 finanssikriisiin. Englanniksi collateralised debt obligation (CDO).

asuntovakuudellinen arvopaperi

Arvopaperi, jossa käytetään asuntolainoja vakuutena. Sijoittajat saavat maksuja arvopaperin perustana olevien asuntolainojen koroista ja pääomasta. Englanniksi mortgage-backed security (MBS). Katso myös: vakuus.

luottoluokittaja

Yritys, joka kerää tietoja yksilöiden tai yritysten luottokelpoisuuden arviointiin ja myy luokitustiedot korvausta vastaan kiinnostuneille tahoille. Englanniksi credit ratings agency.

Rahoitusalan sääntelyn purkautuessa pankit lisäsivät lainanottoaan, koska ne halusivat

• myöntää enemmän asuntolainoja
• myöntää enemmän lainoja autojen ja muiden kestokulutushyödykkeiden hankintaan
• ostaa enemmän paketoituihin asuntolainoihin perustuvia arvopapereita.

Pankkien oli entistä kannattavampaa käyttää vivutusta suuren vakaantumisen, asuntojen hintojen nousun ja uusien, vähäriskisiltä vaikuttavien arvopapereiden ansiosta. Esimerkkejä uusista arvopapereista olivat asuntovakuudelliset arvopaperit eli paketoituihin asuntolainoihin perustuvat, vakuudellisiksi velkasitoumuksiksi sanotut johdannaiset.

Kuviossa 17.21 on tietoja yhdysvaltaisten investointipankkien ja kaikkien brittipankkien vivutusasteesta.

Yhdysvaltalaisten investointipankkien vivutusaste oli 1970-luvun lopulla 12–14 prosenttia ja nousi 1990-luvun alussa yli 30 prosenttiin. Vuonna 1996 vivutusaste oli jo 40 ja juuri ennen finanssikriisiä 43. Isossa-Britanniassa mediaanipankin vivutusaste pysyi 20 prosentin tienoilla vuoteen 2000 asti. Sen jälkeen vivutusaste nousi nopeasti ja oli vuonna 2007 peräti 48. Brittiläiset ja eurooppalaiset pankit sekä niin sanotut varjopankit lisäsivät 2000-luvun alussa lainanottoa ostaakseen vakuudellisia velkasitoumuksia ja muita arvopapereita, jotka olivat peräisin Yhdysvaltain asuntomarkkinoilta.

Vivutusaste nousi rahoitusalan sääntelyn purkamisen ja pankkien liiketoimintamallin takia. Mutta miksi säästäjät olivat valmiita jatkamaan lainanantoa yhä vivutetummalle rahoitusjärjestelmälle ja epäsuorasti hyvin vivutetulle kotitaloussektorille?

Rahoitustuotteiden riskejä arvioivat luottoluokittajat, joista suurimmat ovat Fitch Ratings, Moody’s ja Standard & Poor’s. Niiden tehtäviin kuuluu tuottaa lainanantajille tietoa siitä, että heidän investointinsa ovat turvassa. Kun suurta vakaantumista oli jatkunut jo lähes 20 vuotta, talouskriisit tuntuivat jääneen menneisyyteen. Niinpä luottoluokittajat antoivat monille subprime-lainoista kootuille arvopapereille korkeimman luottoluokituksen eli arvioivat niiden riskit muita pienemmiksi.

subprime-laina

Korkean riskin asiakkaalle annettu asuntolaina. Asiakkaalla voi olla takanaan konkurssi ja maksuhäiriöitä. Englanniksi subprime mortgage. Katso myös: subprime-velallinen.

Vuoden 2007 subprime-kriisi

Yhdysvaltalaiset köyhät kotitaloudet ja monikansalliset pankit velkaantuivat käsi kädessä. Kun asuntovelalliset alkoivat vuonna 2006 laiminlyödä lainanlyhennyksiään, vaikutukset levisivät väistämättä koko kansantalouteen ja vieläpä yli rajojen. Yhdysvaltalaisten subprime-velallisten ongelmista sukeutunut kriisi levisi muihinkin maihin. Rahoitusmarkkinoilla säikähdettiin 9. elokuuta 2007, kun ranskalaispankki BNP Paribas jäädytti lunastukset kolmesta sijoitusrahastosta, koska se ei pystynyt arvioimaan yhdysvaltalaisiin asuntolainoihin perustuvia arvopapereita ”oikeudenmukaisesti”. Pankki ei kerta kaikkiaan tiennyt, minkä arvoisia ne olivat.

Koko maailmaan vuosina 2008 ja 2009 levinnyt taantuma oli maailmantalouden pahin laskusuhdanne sitten suuren laman. Toisin kuin Kaakkois-Australian pensaspalot vuonna 2009, finanssikriisi yllätti kaikki. Poliittiset päättäjät eivät olleet varautuneet. He saivat liian myöhään huomata, että rahoitusmarkkinoilla pitkään jatkunut vakauden aika saattoi lisätä kriisin todennäköisyyttä.

Taloustieteilijä Hyman Minsky oli varoittanut vakauden riskeistä jo kauan ennen suurta vakaantumista. Minsky kehitti teoriansa toimiessaan taloustieteen professorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Hän saattoi siis ajatella myös tulipaloja. Meksikon pohjoisosissa palontorjuntaviranomaiset antavat pienten tulipalojen roihuta, koska ne poistavat metsistä kuivaa aluskasvillisuutta. Yhdysvaltain puolella Kaliforniassa pienetkin palot sammutetaan nopeasti, mutta siellä syttyy useammin isoja tulipaloja.

Minsky kirjoitti vuonna 1982 artikkelin ”Can ‘It’ Happen Again?”, jonka mukaan vakaus saa yritykset valitsemaan riskialttiimpia tapoja investointiensa rahoittamiseen.⁴ Hänen varoituksensa kaikui kuuroille korville. Suuren vakaantumisen tasaiset olot eivät herättäneet lainsäätäjissä ja taloustieteilijöissä valppautta vaan pikemminkin omahyväisyyttä. Pankkien uudenlainen riskinotto pohjusti kriisiä, niin kuin Minsky oli ennakoinut.

Taloustieteen suurnimiä Hyman Minsky

Hyman Minsky (1919–1996) oli yhdysvaltainen taloustieteilijä, joka kehitti suhdannevaihtelujen rahoitusteorian. Hänen ajatuksensa ovat herättäneet uutta kiinnostusta sekä tutkijoiden että pankki- ja rahoitusalan ammattilaisten parissa vuoden 2008 maailmanlaajuisen kriisin jälkeen.

Minsky väitti, ettei makrotalouden heilahteluja voi täysin ymmärtää huomioimatta sitä, millä tavalla yritysten investointeja rahoitetaan. Aikana, jona useimmat taloustieteilijät pitivät yrityksiä vain tuotantofunktion kehyksenä, Minsky kiinnostui yrityksen taseessa näkyvistä varoista ja veloista. Varoihin kuuluu koneiden ja laitteiden lisäksi myös aineettomia varoja, kuten patentteja, tekijänoikeuksia ja tavaramerkkejä, ja niiden odotetaan tuottavan tulovirtaa pitkälle tulevaisuuteen. Velat sisältävät yrityksen sitoumukset velkojilleen ja merkitsevät maksuvirtaa, joka muodostuu eri aikoina lankeavista maksuista.

hedge-rahoitus

Riskeiltä suojaava rahoitusmalli, jossa yritykset hoitavat maksuvelvoitteensa kassavirrastaan. Hyman Minsky käytti tätä nimitystä rahoituskriisiteoriassaan. Englanniksi hedge finance. Katso myös: spekulatiivinen rahoitus.

spekulatiivinen rahoitus

Rahoitusstrategia, jossa yritykset maksavat lainojen korot kassavirrastaan mutteivät pysty kattamaan sillä lainan pääomaa. Yritysten täytyy silloin jälleenrahoittaa velkojaan laskemalla liikkeeseen uutta velkaa erääntyvän velan maksamiseksi. Hyman Minsky käytti spekulatiivisen rahoituksen nimitystä rahoituskriisiteoriassaan. Englanniksi speculative finance. Katso myös: hedge-rahoitus.

Yrityksen uudet investoinnit kasvattavat sen tuotantokapasiteettia ja siten muuttavat odotettua tulovirtaa. Jos investoinnit rahoitetaan velalla, myös yrityksen tulevat rahoitusvelvoitteet muuttuvat. Yrityksellä on investointien rahoituksessa kaksi vaihtoehtoa:

• Pitkäaikainen velka. Yritys odottaa saavansa riittävän paljon tuloja, jotta se pystyy täyttämään velvoitteensa aina.
• Lyhytaikainen velka. Velka on maksettava ennen kuin odotetut tulot realisoituvat. Yrityksen on lainattava lisää rahaa voidakseen maksaa velkansa lainakauden lopussa.

Pitkäaikainen velka on yleensä kalliimpaa, koska lainanantajat vaativat korkeampaa korkoa. Lyhytaikainen lainanotto on riskialtista, koska yritys ei ehkä pysty jälleenrahoittamaan velkaa sen erääntyessä. Vaikka jälleenrahoitus onnistuisi, yritys voi joutua ottamaan lainaa korkeammalla korolla, jos luottoa ei ole helposti saatavilla.

Minsky nimitti turvallisempaa mutta kalliimpaa vaihtoehtoa hedge-rahoitukseksi. Halvempi mutta riskialttiimpi vaihtoehto tarkoitti pitkäaikaisten investointien rahoittamista lyhytaikaisilla lainoilla. Minsky nimitti sitä spekulatiiviseksi rahoitukseksi.

Minskyn teoriaan kuului tärkeänä osana se, miten rahoitusmuotojen osuudet vaihtuvat taloudessa ajan oloon. Niin kauan kuin rahoitusmarkkinat olivat suhteellisen vakaat ja velat oli helppo uusia, rahoituksen valinnassa aggressiivisimmat yritykset kukoistivat varovaisempien kustannuksella. Aggressiiviset yritykset kasvoivat nopeammin ja houkuttelivat jäljittelijöitä, joten spekulatiivinen rahoitusmalli yleistyi. Yhä useampi tarvitsi lyhytaikaisten velkojen jälleenrahoitusta, mikä lisäsi rahoitusmarkkinoiden epävakautta. Vakavien rahoitusmarkkinahäiriöiden todennäköisyys kasvoi ja sitä myötä myös luotonannon tyrehtymisen tai korkopiikkien todennäköisyys.

Minskyn näkemyksen mukaan rahoitusmuotojen vaihtelu johtaa väistämättä kriisiin, koska kriisiin asti riskialttiit rahoituskäytännöt vain leviävät ja epävakaus kasvaa. Kun kriisi lopulta puhkeaa, aggressiivisimmat yritykset kokevat kovan kolauksen ja varovaiset yritykset pärjäävät. Kun rahoituskäytännöt keikahtavat päälaelleen, epävakaus vähenee ja prosessi käynnistyy uudelleen. Minskyn sanoin:

Vakaus – kasvunkin aikana – poikii epävakautta, koska uhkarohkeastikin rahoitetut investoinnit osoittautuvat edelläkävijöille kannattaviksi ja saavat toiset ottamaan mallia. (John Maynard Keynes, 1975)

Toisin sanoen suuren vakaantumisen kaltainen ajanjakso muokkaa maaperää seuraavalle finanssikriisille.

Citigroup-investointipankin toimitusjohtaja Charles Prince kertoi heinäkuussa 2007 Financial Times -lehdelle, miten vaikeaa nousukausina on vastustaa ”uhkarohkeaa rahoitusta”. ”Kun musiikki soi, on pakko tanssia”, hän sanoi maailmantalouden syöksyessä syvimpään kriisiin sitten suuren laman. ”Me tanssimme yhä.”

Harjoitus 17.4 Kotitalouksien varallisuus taseessa

1. Esitä kuvion 17.20 tiedot taseen muodossa yhdelle köyhintä viidennestä ja yhdelle rikkainta viidennestä edustavalle kotitaloudelle. Käytä apuna kuvioiden 10.16 ja 10.17 taseita. Oleta, että köyhemmän kotitalouden varat ja velat ovat yhteensä 200 000 euroa ja rikkaamman kotitalouden 600 000 euroa, molemmilla kotitalouksilla on säästöjä eikä varojen arvo alene.

Mieti, kuinka suuri osuus kotitalouksien velasta voisi koostua asuntolainasta. Pohdi asuntojen hintojen laskun suhteellisia vaikutuksia näihin kotitalouksiin.

2. Negatiivinen oma pääoma tarkoittaa, että asunnon markkina-arvo on pienempi kuin velka, jonka vakuutena asunto on. Laske köyhemmän kotitalouden taseesta, miten suuri asuntojen hintojen lasku veisi kotitalouden oman pääoman negatiiviseksi.
3. Jos asuntojen hinnat laskisivat juuri sen verran, että kotitalouden oma pääoma muuttuisi negatiiviseksi, olisiko kotitalous maksukyvytön? Perustele.

17.9 Asuntokuplien mallintaminen

Alaluvussa 11.8 esittelimme vakaan ja epävakaan tasapainon. Nyt kehitämme käsitteitä edelleen. Osoitamme, että asuntomarkkinoiden kaltaisilla markkinoilla voi olla kaksi vakaata tasapainoa: toinen alhaisella ja toinen korkeammalla hintatasolla. Niiden välissä on epävakaa tasapaino. Tätä kuvaa S-kirjaimen muotoinen hintadynamiikkakuvaaja.

Kuvioon 17.22 on kopioitu kuvioiden 11.18 ja 11.19 sisältö. Vasemmalla puolella näkyy, mitä epävakaassa tasapainossa tapahtuu. Hinta on aluksi P₀. Hinnannousu vie markkinat pois tasapainosta, koska se tulkitaan merkiksi uudesta hinnannoususta. Asuntojen kysyntä kasvaa ostajien kysyessä enemmän asuntovarallisuutta, jonka arvon he uskovat nousevan. Jos hintatasolla P₀ hinta jostain syystä laskisi, sama mutta vastakkaissuuntainen prosessi painaisi hinnan vieläkin alemmas, sillä hinnanlasku tulkittaisiin merkiksi asuntojen arvon laskusta, jolloin asuntokaupat vähenisivät.

Oikealla puolella näkyy vakaa tasapainotila, jossa vaimentava takaisinkytkentä saakin alkuperäiset hinnanmuutokset laantumaan. Tällöin hinnannousu vähentää asuntojen kysyntää, mikä painaa hintaa alaspäin. Lopulta hinta palaa alkutasolleen. Tasapaino on vakaa.

vaimentava takaisinkytkentä

Kehityskulku, jossa ensimmäinen muutos sysää liikkeelle sarjan uusia, ensimmäistä hillitseviä muutoksia. Englanniksi negative feedback process. Katso myös: vahvistava takaisinkytkentä.

vahvistava takaisinkytkentä

Kehityskulku, jossa ensimmäinen muutos sysää liikkeelle sarjan uusia, ensimmäistä voimistavia muutoksia. Englanniksi positive feedback (process). Katso myös: vaimentava takaisinkytkentä.

Kun markkinat sopeutuvat pieneen sokkiin palautumalla aikaisempaan tasapainoon, puhutaan vaimentavasta takaisinkytkennästä, koska alkuperäinen hinnanmuutos aiheuttaa sille vastakkaisia hinnanmuutoksia. Vahvistavan takaisinkytkennän prosessissa alkuperäinen muutos johtaa uusiin samansuuntaisiin muutoksiin.

Yhdistämällä kuvion 17.22 vakaan ja epävakaan tasapainon kuvion 17.23 S-käyräksi näemme, miten markkinoilla voi olla kaksi tasapainoa. Näemme myös, miten siirtymä tasapainosta toiseen voi merkitä hintakuplaa tai hinnan romahdusta. Huomaa, että pisteessä A hintadynamiikkakuvaaja on jyrkempi kuin 45 asteen suora (kuten kuvion 17.22 vasemmalla puolella). Piste A on siis epävakaa tasapaino, ja pienikin hinnannousu tai -lasku muuttaa hintaa heti: vahvistava takaisinkytkentä saa hinnan erkaantumaan tasapainosta. Jos hinta nousee pisteessä A, syntyy hintakupla; jos se laskee, seuraa hintaromahdus.

Pisteissä C ja B taas hintadynamiikkakuvaaja on loivempi kuin 45 asteen suora. Jos markkinat ovat jommassakummassa näistä pisteistä ja jokin nostaa tai laskee hintaa, seurauksia voi ennustaa kuvion 17.22 oikeanpuoleisesta kuvaajasta. Vaimentavan takaisinkytkennän vuoksi alkuperäinen sokki lievenee ja hinta palaa tasapainoarvoonsa.

keikahduspiste

Epävakaa tasapaino kahden sellaisen alueen rajalla, joilla jokin muuttuja vaihtelee eri suuntiin. Jos muuttujan arvo on vähänkin keikahduspisteen yhdellä puolella, se alkaa siirtyä yhä enemmän siihen suuntaan. Englanniksi tipping point. Katso myös: hintakupla.

Piste A on keikahduspiste. Jos hinta on korkeampi kuin A, hinnat nousevat jatkuvasti pisteeseen B asti. Jos taas hinta on alempi kuin A, hinnat laskevat jatkuvasti pisteeseen C asti. Hinnanmuutoksen suunta vaihtuu keikahduspisteessä A noususta laskuksi.

Keikahduspiste

Epävakaa tasapaino kahden sellaisen alueen rajalla, joilla jokin muuttuja vaihtelee eri suuntiin. Jos muuttujan arvo on keikahduspisteen yhdellä puolella, se siirtyy siihen suuntaan; jos arvo on keikahduspisteen toisella puolella, se siirtyy siihen suuntaan. Keikahduspiste on kuin kahden laakson välinen harjanne: toiselle rinteelle lankeava vesi valuu järveen, toiselle rinteelle lankeava vesi mereen, vaikkei se osuisi kauas harjanteen huipulta. Asuntokuplan tapauksessa hinnat käyttäytyvät keikahduspisteen eri puolilla eri tavoin: sen yläpuolella ne luovat kuplan ja sen alapuolella ne laskevat (romahtavat).

Pisteessä B asuntojen hinnat ovat korkeita mutta vakaita. Ne pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen. Vaikka hinta kävisi hetkellisesti korkeammalla tai alemmalla, tiedämme, että se palaa entiselle tasolleen pisteeseen B.

Kuvitellaan nyt, että korkean hinnan tapauksessa (pisteessä B) joitakuita alkaa pelottaa. Heidän mielestään asunnot eivät ole markkinafundamentteihin eli kysyntään ja tarjontaan nähden järkevän hintaisia. He eivät usko, että hinnat voivat pysyä näin korkealla, ja alkavat ounastella hintojen laskua: ”On aika myydä, niin saan samalla rahalla paremman asunnon, kun hinnat laskevat.” Asuntovelallisia alkaa huolestuttaa, että hintojen lasku painaa heidän oman pääomansa negatiiviseksi: niin käy, kun asunnon markkina-arvo on pienempi kuin heidän jäljellä oleva asuntolainansa.

Nämä velalliset uskovat, että asuntojen hinnat ovat seuraavalla jaksolla alempia kuin pisteessä B. Tätä kuvaa kuviossa 17.24 hintadynamiikkakuvaajan siirtyminen alaspäin (tummempi S-käyrä). Kun yhä useammat kääntyvät hinnanlaskun kannalle ja myyvät asuntonsa, S-käyrä siirtyy alaspäin ja hinnat laskevat katkoviivanuolta pitkin pisteestä B pisteeseen Z.

Asuntomarkkinoiden mielialan muututtua riittävästi tummansininen S-käyrä jää 45 asteen suoran alapuolelle eikä keikahduspistettä enää ole. Markkinat romahtavat pisteeseen K. Malli selittää pelkoa, että asuntomarkkinoiden kupla voi johtaa tuhoisaan romahdukseen. Romahdus voi olla suuri ja uusi tasapaino kaukana vanhasta, mikä johtuu osittain rahoitusakseleraattorista.

Harjoitus 17.5 Tasapainon ja vakauden ero

Selitä omin sanoin ja esimerkkien avulla, mikä ero on tasapainon ja vakauden välillä.

17.10 Finanssikriisi ja suuri taantuma

Asuntojen hintojen nousu 2000-luvun alun Yhdysvalloissa johtui lainanantajista, jotka rohkaistuivat valtion politiikan kannustamina myöntämään lainoja köyhille kotitalouksille. Lainanantajat rahoittivat subprime-lainat paketoimalla niistä rahoitusjohdannaisia, joita maailman pankit ja rahoituslaitokset kilvan ostivat. Kun asuntojen hinta nousi, markkinoilla uskottiin, että se nousisi vastakin. Sen ansiosta asuntojen kysyntäkäyrä siirtyi yhä enemmän oikealle, koska kotitalouksien oli mahdollista saada lainaa asuntovakuutta vastaan.

Kuviosta 17.25 näet vaihe vaiheelta, miten asuntojen hintasykli kääntyi laskuun vuoden 2006 puolivälissä. Pienestä hinnanlaskusta seurasi kysynnän suuri pudotus, koska ihmiset alkoivat yleisesti uskoa hintojen laskuun. Uskomusten muutos siirsi kuvion 17.24 hintadynamiikkakuvaajaa alaspäin ja loi asuntojen hinnoille uuden, alhaisemman tasapainon.

Kuvio 17.26 esittää bruttokansantuotteen osatekijöiden osuuksia Yhdysvaltain talouskasvusta ennen kriisiä, vuonna 2008 alkaneessa taantumassa ja elpymisvaiheen alusta vuoden 2010 loppuun. Kriisin alkuvaihetta leimasi asuinrakennusinvestointien lasku, jota kuvaa punainen pylväs. Mikään muu osatekijä ei vielä hidastanut kasvua. Asuinrakennusinvestointien laskun syynä oli loppuvuodesta 2006 alkanut asuntojen hintojen lasku. Taantuman aikana asuinrakennusinvestointien lasku kiihtyi, koska myös muut investoinnit ja kulutus laskivat.

Kulutuksen lasku ei johtunut yksinomaan kerroinprosessista, kuten ei suuressa lamassakaan. Kotitaloudet lakkasivat hankkimasta asuntoja, mutta ne vähensivät myös kestokulutushyödykkeiden kulutusta. Rahoitusakseleraattori selittää, miten asuntojen hinnanlasku leviää vakuusarvon laskun kautta kokonaiskysyntään. Asuntokauppojaan ja kulutustaan vähensivät ennen muuta köyhät, subprime-lainaa ottaneet kotitaloudet. Kysynnän romahtamisen ajankohta viittaa siihen, että asuntovarallisuus ja velat olivat keskeisiä tekijöitä finanssikriisissä. Myös investoinnit supistuivat. Laitetilauksia peruttiin ja tehtaita suljettiin. Työntekijöitä irtisanottiin, eikä uusia työpaikkoja juuri syntynyt.

Kuvion 17.26 kokonaiskysynnän muutokset voi yhdistää kotitalouksien päätöksentekoon samanlaisella kaaviolla, jota käytimme suuren laman yhteydessä. Näin on tehty kuviossa 17.27. Kuvioissa tarkastellaan samaa kehityskulkua eri näkökulmista. Kuvio 17.27 näyttää kriisin yhden kotitalouden kannalta, kun taas kuvio 17.26 kuvaa samaa prosessia koko talouden näkökulmasta.

Kuvion 17.27 pylväs A kuvaa 1980-luvun tilannetta. Asuntojen hinnat nousivat nopeasti 1990-luvulla. Pylväs B näyttää tilanteen vuonna 2006. Kuviossa asunnon hinta on sinisen ja punaisen suorakulmion summa eli asuntovarallisuuden velattoman arvon ja asuntolainan summa. Asuntojen hinnannousu kasvatti asuntovarallisuuden arvoa. Koska kotitaloudet odottivat asuntojen hintojen nousun vain jatkuvan, niiden arvio varallisuudestaan nousi liiankin suureksi. Siksi ne myös nostivat tavoitevarallisuustasoaan. Tavoitevarallisuustaso ei kuitenkaan kasvanut yhtä paljon kuin koettu varallisuus, joten kotitaloudet ottivat myös enemmän lainaa kuluttaakseen enemmän. Tämä tarkoitti, että asuntovarallisuus kasvoi, mutta niin kasvoi velkakin. Kotitalouksien velkojen korkeampi taso näkyy pylvään B suurempana punaisena suorakulmiona.

Vuonna 2006 asuntojen hinnat alkoivat Yhdysvalloissa laskea. Hintojen laskun vaikutus kotitalouksiin näkyy pylväässä C. Kasvava työttömyys alensi työtulo-odotuksia, ja kotitalouksien nettovarallisuus supistui. Velkoja kuvaava punainen suorakulmio sen sijaan on pylväissä B ja C sama. Asuntojen ja omaisuuserien hintojen laskun, nousukauden velkaantumisen ja tulo-odotusten madaltumisen yhteisvaikutuksena varallisuus putosi tavoitetason alle. Niinpä kotitaloudet supistivat kulutusta ja lisäsivät säästämistä. Sitä kuvaa pylvään C kaksipäinen nuoli.

Kuvion 17.27 kotitalouden nettovarallisuus on asunnon ja omaisuuserien hintojen laskun jälkeen yhä positiivinen. Sen näkee punaisen, sinisen ja vihreän suorakulmion summasta pylväässä C. Toisissa kotitalouksissa kuitenkin nettovarallisuus muuttui asuntojen hintojen laskettua negatiiviseksi, ja niillä oli merkittävä osa finanssikriisin jälkeen puhjenneessa suuressa taantumassa. Negatiivinen nettovarallisuus näkyisi kuvion 17.27 pylväissä niin, että velkojen (punainen) suorakulmio venyisi ja peittäisi alleen sinisen, vihreän ja oranssin suorakulmion. Kokonaisvarallisuus pienenisi, ja odotetun ja tavoitevarallisuuden kuilu kasvaisi. Kuviosta 17.20 voi huomata, että köyhimpään 20 prosenttiin kuuluvien kotitalouksien nettovarallisuus painui pakkaselle vuosina 2008 ja 2009. Vuonna 2011 lainarahalla ostetuista asunnoista 23 prosenttia oli arvoltaan asuntolainaa pienempiä. Tällaiset kotitaloudet joutuivat supistamaan kulutustaan, jos ne halusivat maksaa velkansa ja palauttaa varallisuusasemansa.

Harjoitus 17.6 Kriisi kerroinkaaviossa

1. Kuvaa vuoden 2008 kriisin piirteitä kerroinkaaviossa käyttämällä mallina suurta lamaa kuvaavaa kuviota 14.6. Hyödynnä kulutusfunktion, asuntojen hintakuplan, rahoitusakseleraattorin ja vahvistavan takaisinkytkennän käsitteitä.
2. Miten mallintaisit sitä, että köyhimpään 20 prosenttiin kuuluvien kotitalouksien rajakulutusalttius on suurempi? Ota mallia kuviosta 17.20 ja oleta, että talous on suljettu.

17.11 Pankit finanssikriisissä

Asuntojen hinnat ja pankkien maksukyky

Finanssikriisi oli maailmanlaajuinen pankkikriisi, sillä sen ensi merkit saatiin ranskalaispankki BNP Paribasilta elokuussa 2007, kun se kieltäytyi maksamasta rahaa yhden sijoitusrahastonsa velkakirjan haltijoille. Pankit joutuivat vaikeuksiin, koska ne olivat käyttäneet runsaasti vivutusta eivätkä ne kestäisi taseisiinsa keräämien arvopapereiden arvon laskua. (Vivutustilastoja on kuviossa 17.21.) Arvopapereiden arvo perustui vuorostaan asuntojen hintoihin.

Kun nettovarallisuuden ja varojen suhdeluku on vaikkapa neljä prosenttia, sitä suurempi varojen arvon lasku merkitsee maksukyvyttömyyttä, niin kuin kuvion 11.14 esimerkkipankilla. Vuoden 2008 finanssikriisissä asuntojen hinnat laskivat monissa maissa reippaasti yli neljä prosenttia. Esimerkiksi Irlannissa asuntojen hintaindeksi laski 50,3 prosenttia, Espanjassa 31,6 ja Yhdysvalloissa 34,6 prosenttia. Se tiesi pankeille maksukykyongelmia. Ne olivat vaarassa menettää nettovarallisuutensa kokonaan, kuin köyhät kotitaloudet. Kotitalouksien on vielä suhteellisen helppo laskea, onko niiden nettovarallisuus pakkasella, mutta pankin tilanne on toinen.

Pankkien taseissa ei näy asuntoja vaan (ehkä piilotettuina) lyhentein nimettyjä omituisia arvopapereita, joiden arvoa on vaikea määrittää: CDO, CDS, CLO ja jopa CDO² – vakuudellisia velkasitoumuksia, luottoriskin vaihtosopimuksia, lainavakuudellisia velkasitoumuksia, synteettisiä CDO-velkasitoumuksia. Sen vuoksi oli vaikea arvioida, mitkä pankit olivat vaikeuksissa.

Pankkien likviditeetti ja luottolama

likviditeettiriski

Riski, että omaisuuserän omistaja kärsii tappioita, koska ei voi vaihtaa omaisuutta käteiseksi riittävän nopeasti. Englanniksi liquidity risk.

Epäilyt pankkien maksukyvystä aiheuttivat rahoitusjärjestelmään toisen ongelman: luvussa 10 esitellyn likviditeettiriskin. Pankkitoiminnalle on tyypillistä, että lyhytaikaiset velat tallettajille ovat erisuuret kuin pitkäaikaiset saamiset pankin velallisilta. Pankit hankkivat tarvitsemansa likviditeetin rahamarkkinoilta, joilla ne ottavat ja antavat lyhytaikaista lainaa keskenään. Rahamarkkinoiden toiminta perustuu kuitenkin siihen, että lainanottajat ja lainanantajat luottavat toistensa maksukykyyn. Lainan odotettu voitto on korko kerrottuna todennäköisyydellä, ettei lainanottaja laiminlyö maksuja:

\[\begin{align*} \text{lainan odotettu voitto} &= (1+r)(1-\text{maksukyvyttömyyden todennäköisyys}) \end{align*}\]

Jos lainanantaja pelkäsi, että maksukyvyttömyyden todennäköisyys on suuri, se lainasi rahaa vain korkealla korolla. Monissa tapauksissa pankit ja muut rahamarkkinoiden toimijat kieltäytyivät myöntämästä lainaa ollenkaan. Sanomalehdissä puhuttiin luottolamasta.

Luvusta 10 opimme, että rahamarkkinakorko on tiukasti sidoksissa keskuspankin asettamaan ohjauskorkoon. Tämä yhteys katkesi luottolamassa. Lainanotto pankkien välisillä interbank-markkinoilla kallistui huomattavasti. Keskuspankit eivät pystyneet vakauttamaan taloutta tavalliseen tapaan. Vaikka ne laskivat ohjauskoron lähelle nollarajaa, pelko pankkien maksukyvyttömyydestä piti rahamarkkinakorot korkeina. Tämä nosti myös asuntolainojen korkoja: korkeat rahamarkkinakorot kasvattivat pankin rahoituskustannuksia, kuten luvussa 10 totesimme.

Vahvistava takaisinkytkentä: pakkomyynti

pakkomyynti

Omaisuuden myynti erittäin halvalla myyjän rahantarpeen vuoksi. Englanniksi fire sale.

Pakkomyynti on vahvistavan takaisinkytkennän prosessi. Finanssikriisin aikana pakkomyynti aiheuttaa ulkoisvaikutuksia sekä asuntomarkkinoilla että rahoitusmarkkinoilla ja vaikuttaa molempien markkinoiden välityksellä pankkien maksukykyyn.

Asuntomarkkinoilla vaikutus on helppo kuvitella. Ajattele kotitaloutta, jonka varallisuus on painunut pakkaselle niin, ettei se pysty lyhentämään asuntolainaa. Sen velat ylittävät asunnon arvon. Kotitaloudella on paineita myydä asunto nopeasti, jotta se pystyy maksamaan lainaa pois mahdollisimman paljon ja välttymään jatkuvalta koronmaksulta. Jos asuntomarkkinat ovat romahtamaisillaan, myyjä voi joutua hyväksymään asunnosta paljon ostohintaa alemman hinnan (joka on silti parempi vaihtoehto kuin maksaa korkoa koko lainasummasta). Pakkomyynnillä on ulkoisvaikutus: se vaikuttaa muihin samanlaisen omaisuuserän omistajiin laskemalla sen hintaa. Asuntomarkkinat eivät toimi.

Finanssikriisissä arvopaperit menettivät leijonanosan arvostaan. Pankit ja kotitaloudet joutuivat myymään arvopapereita alennettuun hintaan, sillä muuten ne eivät olisi pystyneet hoitamaan velkaansa (esimerkiksi tallettajille, jotka halusivat nostaa talletuksensa). Koska monet pankit pyrkivät epätoivoisesti myymään samaan aikaan, arvopapereiden hinnat romahtivat. Se merkitsi vielä pahempaa uhkaa pankkien ja muiden rahoituslaitosten maksukyvylle vahvistavan takaisinkytkennän vuoksi.

Valtio pelastaa pankkeja

Pankkeja uhkasi mennä nurin kaikkialla kehittyneissä maissa, ja valtio päätyi pelastamaan ne. Pankkien pelastusoperaatioista ja rahoitusjärjestelmän epäonnistumisesta kriisissä on lisätietoja sivustolla The Baseline Scenario.

Luvussa 10 korostimme, etteivät pankit joudu kantamaan kaikkia konkurssinsa kustannuksia. Pankkien omistajat tietävät, että osa pankkien riskinotosta koituu muiden – eli veronmaksajien tai toisten pankkien – maksettavaksi. Niinpä pankit ottavat enemmän riskejä kuin silloin, jos ne joutuisivat kantamaan kaikki toimenpiteidensä kustannukset. Pankkien liiallinen riskinotto on kielteinen ulkoisvaikutus, joka johtaa markkinoiden toimimattomuuteen. Syynä on valtion ja pankin välinen päämies-agenttiongelma. Valtio on päämies, koska toimiva talous on sen etujen mukaista ja kuuluu sen vastuullekin. Se kantaa myös liikaa riskejä ottaneiden pankkien pelastuskustannukset. Valtio ei pysty sääntelyllä varmistamaan, että pankkien etu on myös valtion tai veronmaksajan etu.

Pankkeja pelastetaan, koska pankin konkurssi on erilainen kuin tavallisen kapitalistisessa taloudessa toimivan yrityksen tai kotitalouden konkurssi. Pankeilla on keskeinen asema talouden maksujärjestelmässä sekä kotitalouksien ja yritysten lainoittajina. Pankkeja sitovat yhteen vara- ja velkaketjut, jotka olivat kasvaneet ennen kriisiä maailmanlaajuisiksi.

Pankkien keskinäinen riippuvuus tuli selvästi näkyviin luottolamassa. Rahamarkkinoiden likviditeetti ehtyi, koska jokainen pankki epäili toisten pankkien maksukykyä. Moni mieltää finanssikriisiin alkaneen yhdysvaltalaisen Lehman Brothers -investointipankin konkurssista 15.9.2008. Se osoitti, miten riippuvaisia pankit olivat ja ovat toisistaan. Lehman Brothersin konkurssi ei käynnistänyt kriisiä – olemme todenneet, että Yhdysvaltain kokonaiskysynnän supistuminen johtui asuntomarkkinoiden ongelmista – mutta se viestitti kriisin kärjistyneen sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

Pankkijärjestelmä on kuin sähköverkko. Jos yksi verkoston osa pettää, oli se kotitalous tai pankki, siitä seuraa paineita kaikille muille osille. Pankkijärjestelmässä kuten sähköverkossakin häiriöt voivat ketjuuntua samaan tapaan kuin vuosina 2006–2008.

Harvoja taloustieteilijöitä, jotka varoittivat rahoitusjärjestelmän riskeistä ennen finanssikriisiä, oli Joseph Stiglitz. Taloustieteilijä työssään -videolla hän kertoo, miten kannustimet, ulkoisvaikutukset ja vahvistavat takaisinkytkennät yhdessä johtivat finanssikriisiin.

Harjoitus 17.7 Finanssikriisi ja vallitsevat käsitykset

Taloustieteilijä työssään -videolla Joseph Stiglitz selittää, että finanssikriisi johtui markkinoiden toimimattomuudesta. Katso video ja pohdi seuraavia kysymyksiä:

1. Mitä oletuksia rahoitusmarkkinoista tehtiin ennen kriisiä? Mitkä oletuksista olivat erityisen ongelmallisia?
2. Miten pankkien saamat kannustimet vaikuttivat finanssikriisiin?

Harjoitus 17.8 Finanssikriisin tarina

Crisis of Credit Visualized.

Crisis of Credit Visualized -animaatio kertoo, miten kotitaloudet ja pankit käyttäytyivät finanssikriisissä.

1. Esitä animaatiossa kerrottu tarina tämän luvun mallien avulla.
2. Kuuluuko animaation osia, joita et voi selittää tämän luvun malleilla ja käsitteillä?

17.12 Talous opettaa

Suuri lama opetti kokonaiskysynnän merkityksen. Taloustieteilijät luottivat kuitenkin liikaa siihen, että työttömyys voitaisiin poistaa finanssi- ja rahapolitiikalla. Tämä politiikkalinja osoittautui tehottomaksi, kun kultakausi päättyi ja työntekijöiden ja työnantajien kasvavat ristiriidat johtivat inflaation kasvuun, kuten alaluvussa 17.6 näimme.

Useimmat taloustieteilijät eivät ymmärtäneet ensimmäistä öljysokkia tarjontapuolen kriisiksi, mikä johtui osaltaan siitä, että vallalla olivat keynesiläiset, kysyntää korostavat näkemykset. Kuvio 17.28 osoittaa politiikan virheet esimerkkitapauksena Yhdysvallat. Reaalinen öljynhinta kaksinkertaistui vuonna 1973: indeksi nousi lukemasta 5 lukemaan 10. Kun talouden kokonaispotti pienenee raaka-ainesokin seurauksena, ristiriidat sen jakamisesta voimistuvat (katso luvut 15 ja 17). Niinpä inflaatio kiihtyi vuonna 1974 yli kymmeneen prosenttiin. Päättäjien huomio kuitenkin keskittyi siihen, miten öljysokki vähensi kokonaiskysyntää ja lisäsi työttömyyttä. Ratkaisuksi he höllensivät rahapolitiikkaa, mikä näkyy kuviossa nimellis- ja reaalikorkojen laskuna. Finanssipolitiikkaa ei kiristetty.

Toiseen öljysokkiin vuonna 1979 vastattiin eri tavalla. Tällä kertaa pyrittiin hillitsemään inflaatiota ja elvyttämään voitto-odotuksia. Kokonaiskysynnän tukemisen sijasta päättäjät kiinnittivät huomiota öljysokin aiheuttamiin inflaatiopaineisiin. Raha- ja finanssipolitiikalla pyrittiin hillitsemään inflaatiota Milton Friedmanin kymmenen vuotta aiemmin antaman suosituksen mukaan. Politiikkaa siis kiristettiin, ja hallitukset hyväksyivät sen, että inflaation suitsiminen lisäisi työttömyyttä.

Työmarkkinamallin käsitteitä käyttäen päättäjät tiesivät nyt öljysokin nostavan vakaan inflaation työttömyysastetta, mikä ohjasi valitsemaan tarjontapuolen keinoja: päättäjät heikensivät ammattiliittojen asemaa siirtääkseen palkanasetantakäyrää alaspäin ja lisäsivät kilpailua tietoliikennealalla ja muilla monopolimarkkinoilla siirtääkseen hinnanasetantakäyrää ylöspäin. Politiikka henkilöityi Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcheriin ja Yhdysvaltain presidentti Reaganiin.

Sääntelyn purkaminen ulottui työ- ja hyödykemarkkinoilta rahoitusjärjestelmään. Sääntelyn purkaminen loi otolliset olosuhteet rahoituskäytännöille, jotka johtivat sittemmin maailmanlaajuiseen finanssikriisiin. Hyman Minsky oli jo vuonna 1982 varoittanut, että vakaakin taloustilanne voisi enteillä finanssikriisiä.

Minskyn ajatukset saivat vastakaikua kauan ennen kriisiä. Syyskuussa 2000 Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) johtaja Sir Andrew Crockett piti puheen pankkien valvontaviranomaisille:

Vallitsevan käsityksen mukaan riskit lisääntyvät taantumassa ja vähenevät nousukaudella. Parempi olisi kenties ajatella, että riskit kasvavat nousukaudella, kun finanssijärjestelmään muodostuu epätasapainoja, ja realisoituvat taantumassa.⁵

Olemme koonneet kuvion 17.29 taulukkoon taloustieteen saamat opetukset tässä luvussa käsittelemiltämme kolmelta aikakaudelta.

Voimme tehdä kolme johtopäätöstä:

1. Taloustieteilijät ovat oppineet kolmen aikakauden onnistumisista ja epäonnistumisista. Oppimisprosessi on ollut hidas, mutta nykyinen taloustiede on sen tulosta.
2. Yhdellä kaudella toiminut politiikka ei estänyt vahvistavia takaisinkytkentöjä, joista seuraava kriisi syntyi. Jokainen aikakausi oli aluksi menestys, koska edellisen kauden puutteet oli korjattu politiikkatoimilla ja instituutioilla. Päättäjät ja taloustieteilijät ovat kuitenkin saaneet yllättyä, kun hyvän kierteet ovatkin muuttuneet noidankehiksi.
3. Mikään taloustieteen koulukunta ei tarjoa kaikkiin aikakausiin päteviä politiikkaneuvoja. Kilpailevien lähestymistapojen ja ideoiden arvo riippuu tilanteesta. Niin Friedman kuin Keynes ovat opettaneet taloustieteilijöille paljon.

Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914, ranskalaissotilas André Maginot haavoittui eräässä taistelussa. Kun hänestä tuli myöhemmin sotaministeri, hän päätti rakentaa vankan puolustuslinjan siltä varalta, että saksalaissotilaat yrittäisivät marssia Ranskaan toistamiseen.

Toisessa maailmansodassa Saksa kävikin salamasotaa panssarivaunujen ja moottoroitujen joukkojen turvin. Saksalaisten ei tarvinnut murtaa Maginot-linjaa, vaan he kiersivät sen.

Tämän päivän taloustieteilijät yrittävät välttää Maginot’n virheen. Viime vuosisadan taloushistorian tutkiminen auttaa ratkaisemaan entispäivän ongelmat ja valmistaa uusiin koitoksiin.

Harjoitus 17.9 Pankkisääntely voi aiheuttaa finanssikriisejä

Taloustieteilijä työssään -videolla Anat Admati kertoo pankkijärjestelmän sääntelyn ongelmista.

Anat Admati: Mitä vikaa pankkitoiminnassa on (ja miten viat korjataan).

1. Tee selkoa vivuttamisen hyödyistä ja haitoista käyttämällä esimerkkinä asuntojen hintoja.
2. Mikä on videon mukaan pankkien ja muiden yritysten tärkein ero, ja miksi se on vaarallista pankkijärjestelmälle?
3. Mainitse tekijöitä, jotka vaikuttavat pankkijärjestelmän epävakauteen ja riskialttiuteen. Miten finanssikriisejä voisi ehkäistä ennalta?

Harjoitus 17.10 Hooverin budjettilinjaukset

Keskellä laskukierrettä 4.4.1932 Yhdysvaltain presidentti Hoover kirjoitti kongressille ja suositteli tasapainoista budjettia ja julkisten menojen leikkausta.

Lue Hooverin viesti ja arvioi sitä käyttämällä apuna lukujen 13–17 käsitteitä.

Harjoitus 17.11 Säästökuuri

Luvussa 14 esittelimme säästämisen paradoksin ja totesimme, että monissa maissa siirryttiin säästökuurille ennen kuin ne olivat toipuneet kriisistä.

Merkitsikö säästökuuripolitiikka suuren laman opetusten unohtamista? Saat apua Barry Eichengreenin ja Kevin O’Rourken kirjoituksesta.

säästämisen paradoksi

Yksilö voi kartuttaa säästöjään kuluttamalla vähemmän, mutta jos kaikki kuluttavat vähemmän, kokonaissäästäminen voi päinvastoin vähetä. Säästämispyrkimys raukeaa tyhjiin, elleivät myös investoinnit tai jokin muu kokonaiskysynnän osatekijä, kuten julkiset menot tavaroihin ja palveluihin, lisäänny. Ellei tällaista kasvua tule, kokonaiskysyntä ja tuotos laskevat, jolloin todellinen säästämisen taso ei nouse. Englanniksi paradox of thrift.

säästökuuri

Politiikka, joka pyrkii tasapainottamaan valtion budjettia taantumassa lisäämällä säästämistä. Englanniksi austerity. Katso myös: säästämisen paradoksi.

17.13 Lopuksi

Sata vuotta sitten taloustieteilijät uskoivat, että talouden yksityinen sektori korjaa aina itse itsensä. Nyt he ymmärtävät, että valtio voi vahvistaa yksityisen sektorin kykyä korjata itseään luomalla automaattisia vakauttajia, kuten työttömyysvakuutuksen. He ymmärtävät myös, että finanssikriisien todennäköisyyttä voi pienentää rahoitussektorin sääntelyllä ja muulla politiikalla. Kun kriisejä kuitenkin puhkeaa, valtion tehtävä on pelastaa rahoitussektori ja koko talous.

Suuri lama opetti taloustieteilijöille kokonaiskysynnän ja vahvistavan takaisinkytkennän merkityksen. Toisen maailmansodan jälkeen kehitettiinkin uusia kansallisia ja kansainvälisiä politiikkakeinoja ja instituutioita. Työntekijöiden ja yritysten konsensus ja nopea tuottavuuskasvu johtivat monessa maassa monille suotuisaan vaurauden kultakauteen.

Suotuisa kehitys pysähtyi tuottavuuden kasvun hidastumiseen ja ensimmäiseen öljysokkiin. Suuren vakaantumisen aikana monet maat saavuttivat jälleen taloudellisen vakauden, mutta hintana oli eriarvoisuuden kasvu. Sekä itse vakaus että kasvava eriarvoisuus pohjustivat seuraavaa kriisiä, sillä ne johtivat yksityisen sektorin velkaantumiseen ja lopulta globaaliin finanssikriisiin. Valtiot estivät suuren laman kaltaisen romahduksen rahoitussektoria ja kokonaiskysyntää tukevilla toimilla, mutta ne eivät riittäneet torjumaan pitkää taantumaa.

Valtion ripeät politiikkatoimet johtuivat paljolti suuren laman kokonaiskysyntää koskevista opeista. Taloustieteessä tutkitaan edelleen kokonaistalouden toimintaa tarkastelemalla tärkeitä kysymyksiä, kuten rahoitus- ja asuntomarkkinoiden epävakauden syitä ja kokonaisinvestointien taustatekijöitä. Kun opimme tuntemaan näitä ja muita taloustieteen alueita yhä paremmin, voimme käydä valistunutta keskustelua siitä, millaisella politiikalla voisimme parantaa kaikkien elintasoa pysyvästi ja turvallisesti.

Luvun 17 käsitteet

Ennen kuin jatkat, kertaa nämä määritelmät:

• vahvistava takaisinkytkentä
• maailmanlaajuinen finanssikriisi
• kapitalismin kultakausi
• suuri lama
• kultakanta
• kiinniottokasvu
• subprime-laina
• stagflaatio
• voittojen todellinen veroprosentti
• sodanjälkeinen konsensus
• rahoitusalan sääntelyn purkaminen
• suuri vakaantuminen
• suuri taantuma
• pankin pelastaminen

17.14 Viitteet

• Ball, Philip. 2002. ”Blackouts Inherent in Power Grid”. Nature News. Päivitetty perjantai 8. marraskuu 2002.
• Ball, Philip. 2004. ”Power Blackouts Likely”. Nature News. 20.1.2004.
• Carlin, Wendy ja David Soskice. 2015. Macroeconomics: Institutions, Instability, and the Financial System. Oxford: Oxford University Press. Luvut 6 ja 7.
• Crockett, Andrew. 2000. ”Marrying the Micro- and Macro-Prudential Dimensions of Financial Stability”. Puhe pankkivalvontakonferenssissa Baselissa 20.–21.9.
• Eichengreen, Barry, ja Kevin O’Rourke. 2010. What Do the New Data Tell Us? VoxEU.org. Päivitetty 8.3.2010.
• Mian, Atif, Amir Sufi ja Francesco Trebbi. 2013. ”The Political Economy of the Subprime Mortgage Credit Expansion”. Quarterly Journal of Political Science 8: 373–408.
• Minsky, Hyman P. 1975. John Maynard Keynes. New York, NY: McGraw-Hill.
• Minsky, Hyman P. 1982. Can ‘It’ Happen Again? Essays on Instability and Finance. Armonk, NY: M. E. Sharpe.
• Reinhart, Carmen M. ja Kenneth S. Rogoff. 2009. This Time Is Different: Eight Centuries of Financial Folly. Princeton, NJ: Princeton University Press.
• Shin, Hyun Song. 2009. ”Discussion of “The Leverage Cycle” by John Geanakoplos”. Keskustelualoite Yhdysvaltain taloustutkimusviraston (NBER) kokonaistaloudellista vuosikirjaa 2009 varten.
• Webb, Baumslag ja Robert Read. 2017. How Should Regulators deal with Uncertainty? Insights from the Precautionary Principle. Bank Underground -blogi.
• Wiggins, Rosalind, Thomas Piontek ja Andrew Metrick. 2014. ”The Lehman Brothers Bankruptcy A: Overview”. Yale Program on Financial Stability Case Study 2014-3A-V1.